Italiassa, taiteen omassa maassa, voisi kenties tapahtua ihme. Kenties taiteen jumalatar siellä jälleen painaisi hänet sydäntään vastaan ja käyttäisi sitä voimaa, jota Sofonisba niin hehkuvin sanoin oli ylistellyt.
Kuninkaan lähettiläs ja sihteeri de Soto pitivät Ulrikkia seuraa karttavana haaveilijana, mutta kun he olivat saapuneet Veneziaan, kehotti jälkimäinen häntä asumaan kanssansa, sillä don Juan oli pyytänyt häntä pitämään huolta nuoresta taidemaalarista.
Mitäpä siis oivalta nuorukaiselta enää puuttui? Sihteeri koki tiedustella hänen mielialansa syytä, mutta Ulrikki ei ilmaissut mikä häntä rasitti, vaan mainitsi ainoastaan ylimalkaisesti, että suuri suru häntä painoi.
"Mutta nyt tulee se aika, jolloin köyhistä köyhinkin, kurjinkin kaikkien hylkäämistä olennoista viskaa pois kuormansa", huudahti de Soto. "Ylihuomenna alkaa iloinen karnevaali-aika! Pää pystyyn, nuori mies! Minua painaa suurempi kuorma kuin Teitä! Viskatkaa murheenne suureen kanavaan ja keskiviikkoon asti ajatelkaa, että taivaan valtakunta on pudonnut maan päälle!"
Oi sininen meri, joka huuhdot laguuneja, oi Lidon mastometsä, oi dogepalatsi, joka puoleesi vedät katseesi samoin kuin taaksepäin katsahtavat aatteetkin, oi Markuksen kirkko, verrattomassa puvussasi kullasta ja maalauksista, oi hevoset ja muut pronssiset taideteokset, te jalomuotoiset palatsit, jotka kuvastutte tyynen veden hiljaiseen pintaan, sinä Markustori, jossa rikkain ja vapain kaikista sukukunnista oikeutetussa itsetietoisuudessa komeilee puettuna samettiin, silkkiin ja kultakoristeihin! Satama, mastometsä, lukematon joukko muhkeita kaleeria, jotka yhdistävät toisen maanosan toiseen, herättävät pelkoa, vaativat kuuliaisuutta ja voittavat mittaamattomia aarteita sekä rauhallisilla matkoilla että kirkkailla aseilla! Oi sinä Rialto, jossa kultaa kootaan niinkuin muualla vehnää ja ohraa; te mahtavat ylimykset, te kauniit naiset, pitkähiuksiset, jotka tuuheaa tukkaanne ette tahdo mustaksi, vaan värjäätte yhtä kullankiiltäväksi kuin ne välkkyvät zekiinit, joita tuhlailette pienillä, mutta niin avoimilla kätösillänne! Oi Venezia, sinä meren haltijatar, sinä rikkauden äiti, mahtavuuden valtaistuin, kunnian ja taiteen temppeli, kuka voisi vapautua sinun tenhovoimasi lumouksesta!
Mitä vallaton kevät on maalle, sitä sinulle on karnevaaliaikasi. Se muuttaa laguunikaupungin väriloiston silmiä häikäiseväksi välkkeeksi, hymyilyn olympolaiseksi nauruksi, rakastavien kuiskeet riemuitseviksi lemmenlauluiksi, leikillisyyden ja hilpeyden hurjistelevaksi riehumiseksi, mahtavan kauppakaupungin äänekkään liikkuvan elämän kuohuvaksi pyörteeksi, joka vetää kaikki piiriinsä eikä laske pois mitään, mihin se kerran on tarttunut.
De Soto lykkäsi jo kerran tasapainostaan horjahtaneen nuorukaisen keskelle pyörrettä ennenkun hän oli löytänyt oikeata virtausta.
Veneissä, katujen vilinässä, juhlapäivällisillä, tanssisaleissa, pelipöytäin ääressä, kaikkialla nuori kultakutrinen maalari, joka oli Espanjan kuninkaan lähettilään läheinen tuttava, ja josta ei tiedetty mihin hän oli menossa tai mistä hän tuli, veti puoleensa miesten huomion ja naisten silmäykset, uteliaisuuden ja mieliteon.
Kun hän kutsui, niin häntä seurasivat kauneimmat ja Venezian solakoista naisista hän valitsi suurimmat ja komeimmat viedäkseen ne tanssiin taikka naamioitujen ahdingon ja juhlailon hurmaaman ihmistungoksen läpi. Hän tahtoi nauttia tätä viimeistä juhla-ateriaa, unhottaa, unhottaa, itselleen korvata tulevain aikojen kärsittävät puutteet, säästäväisyydet ja itsensä kiusaamiset.
Voi pikku Isabella-raukka! Sinun armaasi tahtoo tuntea miltä maistuu itsensä näyttäminen väkijoukolle majesteetillisen komea nainen kainalossa! Ja sinä, Ulrikki, kuinka sinulle käy kun takanasi ihmiset huudahtelevat: "Komea pari! Katsokaapa noita kahta!"