Tässä hyörinässä hän ei tarvitse avuliasta "sanaa", eikä "onnea", ei "taidettakaan"; ilman tenhokeinojakin hän löytää hurmauksesta toiseen, läpi kaikkien taivasten; hän tuntee vaan nykyisen päivän, eikä kysy mitään huomispäivästä.
Niinkuin riivattu hän heittäytyy hienompien syliin ja luikertelee pois kauniista käsivarsista syöstäkseen pelipöytien luo ja siitä tukaatista, jonka hän siellä viskaa esiin, kasvaa kasa kultaa, rahakukkaro, joka on zekiinejä täynnä.
Pikaisesti saadut aarteet sulavat nopeasti kuin lumi auringonpaisteessa ja palajavat niinkuin lentoon lähtenyt kyyhkysparvi avonaisiin pesäkomeroihinsa.
Taidetöitä vilaistaan juopuneen katseella ja kuitenkin armollinen "sana" vielä kerran ihmeellisellä voimallaan vaikuttaa harhateille eksyneeseen.
Laskiaistiistaina lähettiläs vie Ulrikin suuren Tizianin luo.
Hän seisoo värien hallitsijan edessä; hän kuulee ystävällisiä sanoja hänen suustaan, hän näkee yhdeksänkymmenvuotiaan, jota ikävuodet tuskin ollenkaan ovat saaneet kumaraksi taipumaan, puettuna pitkään aaltoilevaan purppuraiseen viittaan, vastaanottavan kuninkaan lähettämät lahjat.
Ulrikki ei milloinkaan, elämänsä loppuun asti voi unhottaa näitä kasvoja.
Ikäänkuin siseleerausteräksellä piirrettyinä kovaan metalliin, yhtä hienoina ja terävinä hahmoviivoina näkyvät nämä kasvojen piirteet; mutta ne ovat kalpeat, aivan verettömät, niissä ei ole vähintäkään ihmiselon väriä. Rotevakasvuisen ukon pitkä hopeanvalkoinen parta valuu suurina suortuvina kauvas hänen rinnallensa ja silmät, jotka Ulrikkia mittailemalla katselevat, ovat ytimekkään, tarkoin tutkivan miehen. Hänen äänensä ei kaiu ankarana, vaan alakuloisesti ja surullisesti, ja syvällinen sieluntuska varjostaa silmää ja on asettunut tyyssijallensa tämän miehen suun ympärille, jonka laiha vanha käsi vielä keveästi ja varmasti hurmaa mielet iloisilla värisoinnuilla.
Vapisevin huulin oppilas vastaa ylevän mestarin kysymyksiin ja kun Tizian kutsuu hänet ruokailemaan luoksensa ja Ulrikki päivällisen aikana loistavassa juhlasalissa, jossa hän istuu pöydän alapäässä, naapuriltansa saa kuulla, mitä suuria miehiä ne ovat, joiden seuraan hän on saanut kunnian tulla, niin hän tuntee itsensä niin araksi, niin vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, että hän tuskin rohkenee kajota pikariin ja niihin kalliisiin herkkuruokiin, joita palvelijat hänelle tarjoilevat.
Hän katselee, hän kuuntelee, hän kuulee mainittavan vanhan mestarinsa nimeä, hän kuulee tätä ilman kateutta kiitettävän eteväksi muotokuvamaalariksi. Häneltä kysytään miten mestarille on käynyt ja puheissaan ja vastauksissaan hän seisoo nolona hämillään.