Vieraat nousevat pöydästä.
Helmikuun aurinko paistaa sisään korkeasta akkunasta ja Tizian istahtaa keskustelemaan entistä hilpeämmin Paolo Cagliarin, Veronalaisen sekä muiden suurten maalarien ja herrain kanssa.
Jälleen Ulrikki kuulee Mooria mainittavan. Sitte vanhus, josta hän ei ollut silmäänsä kääntänyt, viittaa ja Cagliari huudahtaa, että hän, oivallisen Antonio Moorin oppilas, nyt näyttäisi, mihin hän kykenee; mestari Tizian tahtoi antaa hänelle tehtävän.
Väristys pudistaa hänen ruumistaan, hänen otsansa tulee hikiseksi painostavasta ahdistuksesta.
Nyt vanhus kehottaa häntä seuraamaan sukulaistansa atelieeriin. Päivää vielä oli tunnin verran jälillä. Hänen piti maalaaman juutalaisen kuva, mutta ei mitään rihkamatavaran kaupustelijaa, vaan profeettain, opetuslasten, apostolien kaltaisen, heidän jaloa laatuaan.
Ulrikki seisoo piirustustelineen edessä.
Ensi kertaa monen ajan kuluttua hän huokaa avuksensa sanaa, ja sen hän tekee oikein hartaasti, sydämensä pohjasta. Kadotetut rakkaat henkilöt, jotka juhlailon melussa olivat kadonneet hänen muististaan, astuvat jälleen hänen sielunsa, silmän eteen ja niiden joukossa tohtori, joka kehottaen katselee häntä kirkkailla ajattelevilla silmillä.
Nuorukainen saa ikäänkuin ilmestyksen. Hänet, ystävän, opettajan,
Ruthin isän hän osaa ja tahtoo nyt maalata.
Tämä kuva, jonka hän poikasena oli piirtänyt, ilmestyy nyt piirre piirteeltä hänen sielunsa eteen.
Tuossa on punaliitu-kynä.