Kun tuhkakeskiviikko sarasti kylmänä ja sumuisena, oli Venezia nuoren maalarin selän takana.
Vaikkei häntä ajettu takaa ei hän kuitenkaan löytänyt rauhaa eikä tyydytystä ja matkusti Parmaan, Bolognaan, Pisaan ja Florensiin.
Grimanin kuolema vähän painoi hänen omaatuntoaan. Kaksintaistelu oli sotaa vähemmässä mitassa; vastustajansa kuolettamista ei pidetty rikoksena, vaan voittona. Aivan toiset huolet tekivät hänet levottomiksi.
Venezian, johon "sana" oli hänet johtanut, ja josta hän oli odottanut kaikki, oli hän nyt kadottanut ja samalla myös Tizianin suosion ja Cagliarin opetuksen.
Hän alkoi epäillä itseään, tulevaisuuttaan, korkeata sanaa ja sen tenhovoimaa. Kuta suuremmat ne taideteokset olivat, joita hän kulkiessaan näki, sen vähäisemmäksi hän tunsi itsensä, sitä kurjemmalta hänestä näkyi hänen oma voimansa ja kykynsä.
"Piirusta, piirusta!" neuvoi häntä jokainen mestari, jonka puoleen hän kääntyi, kun he olivat katselleet hänen työtänsä. Vuosikausia kestävää työtä vaativat suuret taiteilijat, joiden luo hän ilmottausi oppilaaksi.
Mutta aika oli edeltäpäin määrätty, sillä harhaan joutuneen uskollisessa saksalaisessa luonteessa oli lujasti juurtuneena ajatus, että hänen piti mennä takaisin Coellon luokse määrätyn oppiajan kuluttua. Hänen elämänonnensa oli hukkaan mennyt, mutta ei kellään pitänyt olla oikeutta häntä sanoa sanansa syöjäksi, kurjaksi konnaksi.
Florensissa hän kuuli Sebastiano Filippiä kehuttavan hyväksi piirustajaksi. Tämä oli ollut Michel Angelon oppilas ja sentähden Ulrikki etsi hänet Ferrarassa ja sai hänet suostuvaiseksi opettamaan mitä häneltä puuttui.
Mutta uuden mestarin teokset eivät häntä miellyttäneet. Moorin ihmeelliseen kirkkauteen ja Tizianin loistaviin väreihin tottunut nuorukainen piti Filipin taulut sameina ja ikäänkuin harmaiden sumujen himmentäminä. Kuitenkin hän pakotti itsensä pysymään useita kuukausia hänen luonaan, sillä Filippi oli tosiaan etevä piirustaja, eikä hänen atelieerissään ollut puutetta alastomista malleista; hän niitä tarvitsi alkuharjotuksiinsa, valmistaakseen kuvaa viimeisestä tuomiosta.
Saavuttamatta tyydytystä, ilman iloa ikävässä oppilaan työssä, tuntematta mitään mielenkiintoa kivuloista mestaria kohtaan, joka pysytteli erillään kaikesta seurustelusta hänen kanssaan niin pian kuin työtunnit olivat lopussa, tunsi Ulrikki itsensä tyytymättömäksi, ikävystyneeksi, ikäänkuin huumautumis-tilasta heränneeksi.