"Ei, ei! Itse puolestani en enää välitä mistään, sillä ei mikään kirkon kirous eikä rangaistus voi tehdä raskaammaksi sitä kuormaa, joka jo on minua painamassa; mutta jos te tohtorille teette jotakin pahaa, niin minä kiroan sitä hetkeä, jolloin Teidät kutsuin tämän kynnyksen sisäpuolelle."
Hämmästyneenä luostari-isä katsoi häneen ja vastasi lempeämmällä äänellä:
"Te olette, Aatami, aina kulkenut omia teitänne; mutta mille harhatielle Te nyt poikkeatte? Onko juutalainen lumonnut Teidät vai mikä Teidät muutoin sitoo häneen siinä määrässä, että Te hänen takiansa istutte sen näköisenä kuin ukkosen tapaama? Ei kenenkään tarvitse kirota sitä hetkeä, jolloin hän kutsui Benediktuksen vieraaksensa. Rauhoittukaa ja jos Te tulette järkiinne — no hyvä Jumala! onhan meilläkin kaksi silmää niin että toisen voimme ummistaa kun niin soveltuu. — Onko Teillä erikoista syytä mistä olisitte Costalle kiitollisuuden velassa?"
"On paljonkin, isä, paljon syitä", huudahti seppä, jonka ääni yhä edelleen osotti hyvinkin aiheutettua levottomuutta ystävänsä puolesta. "Kuulkaa, mitä minä kerron, ja kun saatte tietää mitä hän minulle on tehnyt ja jos Teillä on hyvä tahto tuomita lempeästi, niin ette Tuomiokapitulille kerro mitä täällä saatte kuulla — ei herra, elkää sitä tehkö, minä sitä rukoilen Teiltä! Sillä ajatelkaa jos tohtori minun tähteni joutuisi onnettomuuteen, niin kyllä, ihan minun tähteni — —"
Hänen äänensä tukehtui ja hän hengitti niin kiivaasti, että hänen paksu nahkainen esiliinansa vuoroin nousi, vuoroin laskehti.
"Rauhottukaa, mestari Aatami, rauhottukaa", virkkoi luostari-isä, "kaikki tulee hyväksi taas, niin, kyllä kaikki taas tulee hyväksi. Istukaa ja luottakaa minuun. Mistä ihmetöistä Teidän on tohtoria kiittäminen?"
Seppä jäi seisomaan, huolimatta toisen kehotuksista ja hän alkoi puhua katse alaspäin luotuna:
"Minä en ole mikään kaunopuhuja, sen vuoksi lausun ajatukseni lyhyesti. Miten minut raahattiin vankilaan Valentinin tähden, senhän jo ennestään tiedätte; mutta millä mielellä minä olin, sitä ei kukaan toinen voi arvostella. Kauvas minut kuljetettiin pois kahden hevoskaakin välissä ja tänne tuon kurjan roskaväen sekaan piti Ulrikin jäädä yksin, sillä ei ollut ketään, joka olisi hänestä pitänyt huolta, kun vanha palvelijani oli liki seitsemänkymmenen ijällä ja käteiset rahani olin kaivanut maahan varmaan paikkaan ja tallessa ei ollut muuta kun yksi leipäkakku ja muutama pieni raha, jotka tuskin riittivät kolmeksi päiväksi. Lapseni, ainoastaan lapseni oli minulla aina silmissäni ja olin näkevinäni sen kävelevän täällä ympäri kerjäten, tulevan viheliäiseksi, kuolevan kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan pahin hätä painoi mieltäni kun minut laskettiin irti ja läksin linnasta palatakseni kotiin. Sieltä on noin parin tunnin matka, mutta nämä tunnit minusta tuntuivat pitemmiltä kuin kaksi sydänkesän päivää. Löytäisinkö Ulrikin vai enkö löytäisi? Ja mikä hänestä oli tullut? Oli jo tullut pimeä kuin viimein olin saapunut tämän asuntoni edustalle. Kaikki oli äänetöntä ja kuollutta ja ovi lukossa. Sisään minun kuitenkin piti päästä ja minä koputin ensin sormellani ja jyskytin sitte nyrkillä ovelle ja akkunaluukuille, mutta turhaan. Silloin tuli sairaalan Lorelei ulos tästä viereisestä punasesta talosta. Ja nytkös sain kuulla asioita! Vanha palkolliseni oli tullut mielipuoleksi ja oli pantu jalkapuuhun. Ulrikki oli kuolemankielissä. Tohtori Costa oli hänet ottanut luoksensa. Hyvä herra, kun olin saanut sen tietää, niin mieleni ei ollut sen parempi kuin teidänkään äsken, vähän aikaa sitte; viha sai minussa vallan ja minä häpesin ikäänkuin olisin seisonut häpeäpaaluun kytkettynä. Minun lapseni juutalaisen luona! Minun ei tarvinnut kauvan miettiä, vaan menin nopein askelin juutalaisen taloon. Akkunassa näkyi valoa. Akkuna on korkealla kadusta mutta kun minä olen pitkä, ja akkuna oli auki niin taisin helposti katsoa sisään ja sain yleiskatsauksen koko huoneesta. Oikealla seinustalla oli sänky ja siinä oli poika valkoisilla höyhenpatjoilla. Tohtori istui sängyn ääressä ja piti hänen kättään omassaan. Pikku Ruth hiipi hänen kupeellensa ja kysyi: 'no isä?' Silloin mies hymyili. — Tunnetteko, isä Benediktus, hänet? — Hän ei ole vielä täyttänyt neljääkymmentä ikävuotta ja hänellä on rauhallisen näköiset kalpeat kasvot. Silloin hän hymyili ja lausui niin kiitollisena, kuin — niin iloisena kuin jos Ulrikki olisi ollut hänen oma poikansa: 'Jumalalle kiitos olkoon, me saamme hänet pitää!' ja pikku tyttö juoksi mykän äitinsä luo, joka istui uunin vieressä ja keri lankaa, ja huudahti: 'äiti, äiti, hän paranee terveeksi taas! Mutta kyllä minä olenkin rukoillut hänen puolestaan joka päivä.' Silloin juutalainen kumartui minun poikani yli, suuteli hienoilla huulillaan hänen otsaansa — ja minä tunsin itseni niin liikutetuksi, että minun täytyi itkeä aivan kuin itse olisin ollut vielä lapsi, ja siitä lähtien isä Benediktus — siitä lähtien — — —"
Seppä ei virkkanut sen enempää. Munkki nousi seisoalle, laski kätensä
Aatamin olkapäälle ja sanoi:
"Mestari, nyt on jo ilta myöhään kulunut. Näyttäkää minulle makuusijani. Onhan päivä huomennakin ja kun on jotain tärkeätä tehtävää, niin pitää nukkua välillä. Mutta kaikissa tapauksissa asia pysyy niinkuin minä olen sanonut, eikä se siitä muutu, nimittäin, ettei poika enää saa ottaa opetusta juutalaiselta. Huomenna hänen on autettava Teitä hevosen kengittämisessä. Teidän pitää olla järkevä, mestari Aatami."