Viimein Coello tuli ulos hänen luoksensa ja ensin häntä tarkoin katseltuaan ja sitte sydämellisesti tervehdittyään ja kyseltyään kuinka hänelle oli käynyt, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:
"Vaimoni ei tahdo, että saisit nähdä Isabellaa ennen koetusta. Sinun pitää näyttää mitä taidat; sille kannalle asia luonnollisesti jää; mutta minä — sinä olet hienon näköinen ja olet säästänyt rahojasi, siltä näyttää. Vai onko totta?" Ja hän ravisteli kättänsä niinkuin arpaa heitettäessä. "Joka voittaa, hänellä on onni puolellaan mutta semmoisesta emme välitä täällä. Minä olen entiselläni ja sinä olet palannut takaisin oikealla ajalla, ja onhan se jo jotakin. Taistelustasi Veneziassa on de Soto minulle kertonut. Suuret mestarit olivat sinuun tyytyväiset ja silloin sinä kiukkupussi hävität koko asiasi! Ferraraan menit Veneziasta! Se oli huono vaihtokauppa. Tuo Filippi — hän ymmärtää piirustaa, mutta muutoin — Michel Angelon oppilas! Siitäkö hän vielä kerskailee? Jokainen munkki on Jumalan palvelija, mutta kuinka harvan tykönä Jumala asuu! Mitä sinä Sebastianon luona piirustit?"
Hämillään Ulrikki vastaeli näihin kysymyksiin ja Coello kuunteli vaan puolella korvalla, sillä hän piti vaarin puolisonsa puheista kun tämä viereisessä huoneessa isolla äänellä Catalina-rouvalle selitteli ajatustaan miehensä käytöksestä. Rouva puhui äänekkäästi, sillä hän tahtoi, että Ulrikki sen kuulisi. Mutta hän ei saanut saavuttaa tätä tarkotustaan, sillä äkkiä Coello keskeytti kotiin palanneen Ulrikin kertomuksen ja huudahti:
"Jo tämä nyt tulee liialliseksi. Ja vaikka hän asettuisi päälaelleen, niin sinun pitää tervehtiä Isabellaa. Tervetulo-tervehdys, käden puristus, ei sen enempää. Nuoret ihmisparat! Jollei elämiseen tarvittaisi niin riivatun paljo — no saammehan nähdä!"
Kun taiteilija oli mennyt viereiseen huoneeseen, niin siellä syttyi jälleen uusi kiivas kiista, mutta vaikka rouva Petra lopulla oli menevinään tainnoksiin, niin hänen miehensä kuitenkin pysyi lujana ja tuli viimein Isabellan kanssa atelieeriin.
Ulrikki oli häntä odottanut niinkuin syytetty tuomiotansa. Nyt Isabella seisoi hänen edessään isänsä sivulla — ja Ulrikki löi kätensä otsaansa, sulki silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen häntä — tuijottaen ja töllistäen niinkuin kummallista ilmiötä. Ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän olisi häpeästä maahan vaipunut samalla tuntien tuskaa ja iloista hämmästystä ja hän seisoi kuin kiinninaulattuna eikä kyennyt muuta kuin ojentamaan kätensä häntä kohti ja sanomaan: "Minä — minä, minä" ja sen jälkeen hän niinkuin mieletön huudahti yhä muuttuvalla äänen painolla:
"Sinä et tiedä! Minä en ole — antakaa minulle aikaa, mestari. Tänne, tänne tyttö, sinun pitää, sinun täytyy, — ei kaikki vielä saa olla lopussa!"
Ulrikki oli levittänyt sylinsä ja nyt hän astui suoraan Isabellaa kohti silmät ahnaasti vilkkuen niinkuin pelaajalla, joka on kaiken omaisuutensa pannut yhdelle kortille.
Coellon tytär ei häntä kuunnellut.
Hän ei ollut enää pikku ujo Belita; tässä ei enää seisonut lapsi, vaan ihanasti kukoistava neitonen. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa oli hänen ulkohahmonsa tullut pitemmäksi; pelokkaassa toivossa, taistelussa äitiä vastaan oli hänen täyteläisyytensä liiallisuus kadonnut, kasvot olivat tulleet soikeammiksi, asento paremmin itsetietoiseksi. Suuret kirkkaat silmät näkyivät nyt vasta täydessä loistossaan, puoleksi kehittyneet kasvojen piirteet olivat saaneet kauniin tasamittaisuuden ja sysimustat kiharat liehuivat niinkuin kiiltävä koristus kalpeiden ja miellyttäväin kasvojen ympäriltä.