"Sinä olet, Ulrikki, muuttunut, olet niin perin pohjin muuttunut ja minä en voi sanoa mikä minulle nyt on tullut. Päivät ja yöt olen iloinnut nähdäkseni tämän hetken ja kun se nyt on tullut — kuinka nyt onkaan? Mikä on tullut meidän välillemme?"
"Mikä, mikä!" huudahti Ulrikki kiivaasti ja hän lähestyi Isabellaa uhkaavasti. "Mikä? Sinun täytyy tietää se! Äitisi on turmellut ilosi köyhästä hutiluksesta. Tässä nyt olen! Olenko pitänyt sanani, olenko vai enkö? Onko minusta tullut inhottava olento, myrkyllinen käärme? Älä minua tuolla tavoin katsele! Siitä ei ole hyötyä minulle eikä sinullekaan. En minä salli itsestäni pilaa tehtävän!"
Ulrikki oli kiivaasti ja äänekkäästi lausunut nämä sanat, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut suurikin vääryys ja hän uskoi olevansa oikeassa.
Coello irroittautui tyttärestään mennäkseen lähemmäksi tuota kiivaassa mielenliikutuksessa olevaa miestä, mutta tytär hillitsi häntä ja vastasi kalpeana vapisevalla äänellä, mutta kuitenkin ylpeänä ja varmasti:
"Sinusta ei kukaan ole tehnyt pilaa ja minä kaikista vähimmän: vakavuus, pyhä vakavuus on ollut minun rakkaudessani."
"Vakavuus!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa terävällä ivalla.
"Niin kyllä, pyhä vakavuus; ja kun äitini sanoi minulle, että sinä muka olisit kevytmielisen naisen vuoksi tappanut ihmisen ja lähtenyt pois Veneziasta, kun sanottiin, että sinusta Ferrarassa oli tullut pelaaja, silloin minä ajattelin: hänet minä tunnen paremmin; ihmiset häntä panettelevat hävittääkseen mitä sinulla täällä rinnassasi on. Minä en sitä uskonut — mutta nyt sen uskon. Uskon sen nyt ja uskon vastedeskin, kunnes sinä olet kokeesi kestänyt. Liian hyvä olen mennäkseni vaimoksi rahan pelaajalle; mutta taiteilija Navarretelle minä ilolla pidän lupaukseni. Ei sanaakaan enempää; en tahdo enempää kuulla. Tule, isä! Jos hän minua rakastaa, niin hän ymmärtää minut voittaa omakseen. Tuollaista, miestä minä pelkään!"
Nyt Ulrikki tiesi kenen puolella oli syy ja kenen puolella oikeus. Sen asian tunteminen omassa povessaan ajoi hänet pois atelieerista, pois taiteesta ja eroon morsiamesta; sillä kaiken mikä elämässä oli parasta, oli hän menettänyt.
Mutta Coello asettui hänen tielleen. Hän ei ollut mies, joka jonkun tappelun takia tai onnistuneen arpapelin vuoksi lopettaisi ystävyytensä uskollisen nuoren maalarin kanssa, joka kyllin selvästi oli näyttänyt miten kiintynyt hän oli hänen tyttäreensä. Coello oli itse nuorena ollessaan ollut sekautunut toiseen jos toiseenkin juttuun ja kumminkin oli hänestä tullut taitava maalari ja hyvä aviopuoliso.
Pikku asioissa hän mielellään antoi myöten vaimolleen, mutta suuremmissa hän tahtoi itse olla isäntä talossaan.