Herrera oli etevä oppinut ja taiteilija, mutta vähäpätöinen ihminen ja otti maksua niinkuin mitätön nuhjus. Ulrikin miehuullisen kaunis ulkonäkö oli Coellon lumonnut ja hänen, Coellon, johdolla tämä kyllä saisi jotain toimeen. Hän, isä, tiesi paremmin kuin Isabella itse, miten tyttären laita oli. Ei sellaisiin kiivaisiin itkun puuskiin puhkea heti oven suljettua, ken ei ole rakastunut.
Mistä tyttö oli saanut tuollaisen kylmän ymmärryksen? Varmaankaan ei isältään ja vielä vähemmin äidiltään.
Kenties tahtoi tyttö ärsytellä Navarretea, että tämä kokoaisi kaiken voimansa taidenäytettä varten. Coello hymyili: olihan hänen omassa vallassaan lempeä arvostelu!
Sentähden hän nyt hillitsi Ulrikkia kehoittavilla sanoilla ja hän antoi hänelle tehtävän, jonka tämä kyllä kykenisi suorittamaan. Hänen oli maalattava madonna ja Kristuslapsi ja tähän työhön hänelle myönnettiin täyttä kaksi kuukautta. Casa del Campossa oli atelieeri ja siellä hän saisi maalata eikä tarvinnut muuta luvata, kuin sen, ettei hän koskaan kävisi Alkazarissa ennenkun työ oli valmis.
Siihen Ulrikki suostui.
Hänen täytyi saada Isabella omakseen.
Uhka uhkaa vastaan!
Isabellan piti tulla huomaamaan kumpi heistä oli väkevämpi.
Hän ei ollut selvillä rakastiko hän vai vihasiko Isabellaa, mutta tämän vastustus oli intohimoisesti sytyttänyt hänen halunsa saada hänet omakseen. Hän oli päättänyt valmistaa taideteoksen ponnistamalla kaiken voimansa. Mitä Tizian oli hyväksynyt, sen piti tyydyttää sellaista miestä kuin Coello, ja niin alkoi työ.
Hän tunsi halun piirtää ilman pitkää ja syvällistä mietiskelyä Jumalan äiti sellaisena, jollaisena se oli kerran elänyt hänen sielussaan, mutta hän rasitti itseään ulkonaisella pakolla ja uudisteli yhä varottavaa sanaa, jota niin usein oli toitotettu hänen korviinsa: piirusta, ja taas piirusta.