Naispuolinen mallihenkilö oli pian löydetty, mutta sen sijaan että hän olisi luottanut omaan silmäänsä ja reippaasti kuvannut mitä hän näki, mittaili hän mittailemistaan ja pyyhkieli pois mitä piirustin oli tehnyt valmiiksi. Maalatessa hänen rohkeutensa taas eneni, sillä hiukset, ruumis ja puku näyttivät hänen mielestään onnistuvan muodostumaan todellisen ja oikean näköisiksi. Mutta Ulrikki, joka paremmilla hetkillään oli sydämensä ja mielensä omistanut taiteelle ja oli sitä palvellut koko sielullaan, pakotti itsensä tätä kuvaa valmistaessaan käyttämään sellaista työtapaa, joka oli hänen sisälliselle olemukselleen vastakkainen. Hänen mallinsa oli kaunis, mutta noissa ihanissa kasvonpiirteissä ei voinut nähdä muuta kuin että ne olivat hänelle vastoinmieliset. Pienen pojankin maalaamisessa oli hänellä suuria vaikeuksia, sillä häneltä puuttui aistia oivaltaakseen lapsellisen viattomuuden viehätystä ja lapsen luonteen suloa.
Sitäpaitse hän joutui sisälliseen hätään. Hänen sivellintään ei enää ohjannut sellainen jumalallinen riemu, jolla hän ennen oli työskennellyt, vaan epäonnistumisen pelosta syntynyt levottomuus sekä päivä päivältä kasvava Isabellaa ikävöiminen.
Kului viikkokausia.
Ulrikki eleli itsekseen yksinäisessä linnassa, vihaten kaikkea seuraa, aamusta varhain iltamyöhään nauttimatta lepoa tai iloa, tehden työtä, joka päivä päivältä yhä vähemmin tyydytti häntä itseään.
Don Juan d'Austria tuli joskus häntä vastaan puistossa. Kerran keisarin poika hänelle huusi:
"No Navarrete, miten käy sotilaspestin otossa?"
Mutta Ulrikki ei tahtonut luopua taiteestaan ja kumminkin oli hän jo kauvan epäillyt sen kaikkivaltaa. Kuta lähemmäksi toisen kuukauden loppu läheni, sitä useammin ja sitä hartaammin hän avukseen pyysi sanaa, mutta se ei häntä kuullut.
Kun ilta pimeni niin hän tunsi halun lähteä kaupungille etsimään riitaa tai unhottamaan itsensä pelipöydän ääressä, mutta hän ei antanut valtaa tälle halulle ja suojellakseen itseään kiusaukselta hän pakeni kirkkoon ja oleskeli siellä tuntikausia kunnes kirkonvartija sammutti kynttilät.
Häntä ei vaivannut halu olla yhteydessä Korkeimman kanssa, ei hän tuntenut mitään nöyrää kaipausta päästä osalliseksi sisällisestä puhdistuksesta, jokin muu syy hänellä oli siellä viipymiseen.
Urkujen soidessa ja suitsutusten tuoksussa hän voi seurustella kadotettujen omaistensa kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet saapuvilla; silloin uhkamielinen mies muuttui jälleen lapseksi, silloin hän tunsi kaiken, mikä oli ollut hyvää ja hempeätä hänen sielussaan, jälleen kukoistavan sydämessään.