Viimeisen viikon ajalla ennen sovitun ajan loppua tuli eräänä yönä hänen mieleensä ilmestyksen tavoin ajatus, jonka täytyi hänet johtaa päämaaliin.
Vaatteella komeili kaunis nainen, jonka polvella seisoi lapsi.
Kuinka hän olikaan ponnistanut kaikkensa voidakseen näihin kasvojen piirteisiin saada oikeata ilmettä.
Muisto, niin, sen piti häntä auttaa osaamaan oikeaan. Kukapa vaimo oli ollut kauniimpi, hellempi ja rakastavampi kuin hänen äitinsä?
Hänen silmänsä ja suunsa olivat selvästi hänen sielunsa näkyvissä ja jälellä olevien päivien kuluessa Ulrikin maalaama neitsyt Maria sai Floretten iloisen katseen ja pian myöskin pyhän neitsyen suun ympärillä näkyi samallainen aistillinen houkutteleva sulo, jommoinen oli ollut soittoniekan tyttärenkin huulilla.
Niin, se oli äiti, sen täytyi olla oikea todellinen äiti, sillä olihan se hänen oma äitinsä!
Kuta synkemmältä näytti hänen sielussaan, sitä valoisammalta ja viehättävämmän iloiselta hänen mielestään näytti hänen oma taulunsa. Hän ei sitä voinut katsella kylliksensä, sillä sitä katsellessaan hän tunsi itsensä siirretyksi lapsuutensa onnellisimpiin hetkiin takaisin ja kun tuo hänen maalaamansa Maria häntä katseli, niin oli hänen mielestään kuin olisi palsamikukat jälleen olleet sepän pajan ikkunalla torin varrella näkyvissä hänen silmissään samoin kuin kauniit herratkin, jotka olivat ottaneet hänet hymyilevän äidin sylistä nostaakseen hänet olallensa.
Niin! Tätä maalausta valmistaessa oli häntä auttanut se "iloinen taide", jonka kunniaksi Paolo Veronese oli niin vilkkaasti noussut seisoalle Tizianin luona tyhjentämään pikarinsa ja viskaamaan sen ikkunan kautta kanavaan.
Ulrikki luuli olevansa varma menestyksestä ja nyt ei Isabella voinut enempää valittaa. Tämä oli johtanut hänet takaisin oikealle tielle ja hänen mielestään tuntui niin suloiselta, niin ihan autuaallisen suloiselta kun saisi hellästi ja varovasti kantaa voimakkailla käsivarsilla tuota armasta tyttöä läpi elämän.
Eräänä aamuna hän suostumuksen mukaan Coellolle lähetti sanan, että madonnan kuva oli valmis.