Mikä jättiläislaiva se on, jota hän lähestyy? Tulipunasessa lipussa komeilee hopeinen puolikuu; tulikita toisensa vieressä syöksee turmiota sen kummastakin kupeesta. Sen korkea reunusta on varustettu kaksinkertaisilla riveillä turbaanipäisiä parrakkaita sotilaita.
Se on turkkilaisen laivaston rahastolaiva!
Tämän varustuksen, vihollisen lujan suojan valloittaminen kaiketi maksaa vaivaa.
Rahastolaiva on suuruudeltaan, lujuudeltaan ja miesluvultaan paljo voimakkaampi Farnesen kaleeria. Mitä hän siitä välittää, mitä hän huolii luotituiskusta ja tulisista pikirenkaista, jotka vartoovat hyökkääjiä?
Eteenpäin vaan!
Doria antaa varotusmerkkejä. Niitä hän ei huoli huomata, hän ei tahdo niitä nähdä eikä kuulla.
Uljaita sotureita hänen ympärillään kaatuu laivan kannelle verta vuotaen kuolon kamppailussa; hänen laivansa masto on murtunut ja rasahdellen se taipuu kaatumaisillaan. "Kuka seuraa minua?" huutaa hän ja nojautuu laivan reunaa vastaan.
Kokeneet espanjalaiset soturit, jotka don Juan oli antanut miehistöksi hänen laivaansa, epäröivät. Ainoastaan yksi astuu ääneti ja päättäväisenä hänen luoksensa ja heilauttaa olkapäällensä suuren iskumiekkansa, jonka kahva ulottuu rotevan nuorukaisen silmäin tasalle.
Kaikki laivassa tuntevat tuon vaaleatukkaisen jättiläisen. Sehän on sotapäällikön suosikki Navarrete. Sodassa moriskoja vastaan Cadizissa ja Bazassa on hän suorittanut monta kadehdittavaa urhotyötä. Hänen käsivartensa on teräksestä; hän ei henkeänsä säästä enempää kuin höyhentä kypärinsä sulkatöyhdössä ja tappelussa hän leikkii elämällä yhtä rohkeasti kuin zekiineillä arpapelissä.
Tässä samoin kuin toisessakin tilaisuudessa hän pääsee voitolle.