Hän pusersi nyrkkiänsä ja hänen mieleensä lensi ajatus, että hän olisi heittänyt pois onnen ja taiteen ja kunniankin niinkuin heikot saippuakuplat, jos vaan hän olisi saanut olla Herreran sijassa.
Neljäskolmatta luku.
Mitä kunnia on — sen Navarrete sai kokea!
Messinassa hän näki Lepanton sankaria palveltavan kuin Jumalaa. Missä voitonsankari näyttäytyi, siellä kauniit kädet sirottelivat kukkia hänen tiellensä; huoneiden palkongit ja akkunat kaunistettiin muhkeilla kudoksilla, vaimot ja tytöt riemuitsivat ja huiskuttivat tervehtien, iloiset lapset ja vakavat miehet huusivat innostuneina sankarin nimeä ja viskelivät hänelle laakeriseppeleitä. Kaikilta hallitsijoilta ja mahtimiehiltä tuli lähetystöjä, onnentoivotuksia ja kunnialahjoja.
Kun Ulrikki näki ihmeteltävän, nuoren sankarin ratsastavan esiin, niin hän oli kummastuksissaan siipiä kasvanut sankarin hevosen kylkiin ja kun ei ratsu häntä nostanut pilviin asti.
Mutta olipa hänkin, Navarrete, tehnyt tehtävänsä ja piti hänenkin saada maistaa oman kunniansa suloisuutta. Kun hän viimeisten joukossa ratsasti don Juanin virmalla hevosella sotapäällikön seurueessa, niin hän tunsi, ettei hänkään jäänyt huomaamatta ja kuinka usein hän kuulikaan ihmisten keskenään puhuvan toisilleen hänen urhotöistään!
Silloin hän kohotti päätänsä, hänen sydämmensä paisui ja hän tunsi halun astua uusille kunnian urille.
Sotapäällikkökin pyrki eteenpäin, mutta hän tunsi itsensä tuomituksi toimettomaan odotukseen, näki liiton hajoavan ja voittonsa hedelmät menevän hukkaan; Kuningas Filipin kateellinen pikkumaisuus kalvoi hänen halujaan, myrkytti hänen toiveitaan ja asetti haitallisen rajan hänen tulevaisuuden suunnitelmain ja unelmiensa toteutumiselle.
Don Juan oli kylliksensä saanut kunniaa. "Valta" oli se ravinto, jota hän halusi. Escorialin uuttera hämähäkki ei voinut häneltä riistää voitonseppelettä — mutta hänen sanansa, hänen korkein elämänpyrintönsä oli valta, eikä hän tahtonut sitä jakaa kenenkään kuolevaisen ihmisen, ei edes veljensä kanssa.
"Voitonseppele on lakastuva lehti, valta on peltovainio", oli don Juan lausunut Escovedolle.