Keisarin pojan sopii, tuumi Ulrikki, semmoisia korkeita toiveita tavoitella, alhaisemmalle henkilölle olkoon kunnia elämän-uran johtotähtenä.
Alankomaissa oli sotajoukon paras osa; siellä hän voisi löytää sen mitä hän toivoi.
Don Juan salli hänen lähteä sinne, ja jos "kunnia" oli oikea sana, niin
Ulrikilla ei ollut syytä valittaa huonolle osalle jäämistä.
Hän kantoi ylpeän "Castilian" rykmentin lippua ja jos vierasta sotaväkeä tuli vastaan kun marssittiin johonkin kaupunkiin, niin vastaan tulijat kuiskivat toisilleen:
"Tuo on Navarrete, joka marssi etupäässä kun tehtiin hyökkäys Haarlemia vastaan, joka vielä kerran ryntäsi Alkmaarin muureja vastaan silloin kun kaikki jo väistyivät takaisin; ei ollut hänen syynsä, että heidän täytyi peräytyä — hän rykmenttineen ratkaisi taistelun Mookerin nummella. — Oletteko siitä kuullut puhuttavan? Kun häneen kaksi luotia oli sattunut, kääri hän lipun ympärilleen ja vaipui sen kanssa nurmelle."
Ja nyt kun hän kapinallisen joukon kanssa oli jättänyt Schouwenin saaren taaksensa ja marssi Brabantin halki, niin hänestä sanottiin:
"Katsoppas, tuo on Navarrete! Hän se oli joka lippu liehuen päänsä yläpuolella marssi espanjalaisten etupäässä kun he tunnettuna myrsky-yönä kahlasivat meren halki tekemään aavistamattoman hyökkäyksen Zierikzeetä vastaan."
Kaikki, jotka Alankomailla olivat aseissa, tunsivat hänen nimensä; mutta myöskin alankomaalaiset porvarit tiesivät kuka hän oli ja hänestä puhuessaan he pusersivat nyrkkiään.
Taistelutantereella, merellä, jäällä, heidän lujien muuriensa aukoissa, palavissa kaupungeissa, kaduilla ja kujilla, neuvottelusaleissa ja tyhjiksi ryöstetyissä asuinhuoneissa oli hän heidän silmissään ollut murhaaja ja hävittäjä. Ja kumminkin, jos sana, kunnia, jo kauvan sitte oli hänelle tullut katkeraksi, niin hänen toimiinsa liittynyt inhimillisyys kaikkein vähimmän oli sen kanssa tekemisissä.
Hän oli vaan hallitsijansa palvelija, ei mitään muuta.