Jokainen joka oli alankomaalainen nimeltään, oli hänen mielestään Jumalan hylkäämä, hallitsijan tuomitsema kapinoitsija ja kerettiläinen, vaan ei mikään rehellinen talonpoika, ei mikään kelvollinen uuttera porvari, ei mikään jalo ihminen, joka uskonsa ja vapautensa puolesta pani henkensä ja omaisuutensa vaaralle alttiiksi.
Nuo paholaisen sikiöt eivät huolineet rukoilla Jumalan armorikasta äitiä eikä pyhimyksiä; nuo templin häpäisijät olivat kirkoista ryöstäneet niiden kuvien koristeet, karkoittaneet hurskaat munkkiveljekset ja nunnasisaret luostareista! He sanoivat paavia antikristukseksi ja jokaisessa vallotetussa kaupungissa hän löysi häväistyslauluja ja pilkkavärsyjä kuninkaallisesta herrastaan, tämän sotapäälliköistä ja kaikista espanjalaisista.
Hän oli pysynyt lapsuutensa aikuisessa uskossa ja siinä olivat hänen sotatoverinsakin. Hirmuisimmistakin veritöistä oli hänelle mielellään annettu synninpäästö, jopa kehotusta ja ylistystä.
Taistelussa, verenvuodatuksessa, kun haavat kirvelivät, ryöstettäessä, pelipöydän ääressä, kaikkialla hän kääntyi pyhän neitsyen puoleen ja sitäpaitse — mutta ani harvoin, vaan — hän avukseen pyysi "sanaa", kunniaa.
Hän ei, siihen enää luottanut, sillä se ei antanut mitä hän oli odottanut. Laakeri nyt hänen hiuskiharoillaan kahisi kuin lakastuneet lehdet. Kunnia ei täyttänyt hänen sydämessään olevaa tyhjää aukkoa. Sillä ei ollut voimaa palauttaa rauhaa hänen rintaansa, se ei yksinäiselle antanut mitään ystävää, eipä se edes voinut äänettömäksi tukahuttaa sitä ääntä, joka häntä, luoksepääsemätöntä miekkailijaa, jota ei kukaan kuolevainen uskaltanut katsella karsain silmin, sanoi onnettomaksi, todellisesta edistymisestä ja oikeasta päämaalistaan hairahtuneeksi petetyksi narriksi.
Tämä ääni häntä kiusasi porvarin pehmoisella untuvavuoteella, olkisella makuusijalla sotaleirissä, marssiessa ja pikarinkin ääressä.
Ja kuinka monet häntä kadehtivatkaan! Niin, hän kulki kuin riemuretkellä oleva puolijumala marssiessaan lippua kantaen rykmentin etupäässä. Ei kukaan voinut niinkuin hän kantaa sotalipun kultalevyillä koristettua raskasta tankoa, jossa suuri ompeluilla kirjaeltu silkkinen vaate liehui. Se olisi riittänyt purjeeksi oivalliselle laivan venheelle; mutta hän piti tankoa vaan oikealla kädellään ikäänkuin hänen huostaansa uskottu kannettava olisi ollut pelkkä helposti pidettävä leikkikapine. Juhlallisesti, niin ettei kukaan sitä voinut jäljitellä, hän silloin keikisti taaksepäin vartalonsa yläpuolta ja kiharaista päätään ja nosti vasemman käden kyljelleen. Hänen leveän rintansa kaarevuus silloin kauniisti tuli huomattavaksi ja samalla hänen haarniskansa laivan kölin muotoinen harjanne ja huippu. Ikäänkuin mahtava laiva paisuvin purjein hän kulki joukkonsa edellä ja viholliskaupungeissa hän töllistelevän ihmisjoukon silmissä näki hämmästyvää ihailua.
Ja kuitenkin, kumminkin hän oli onneton, tyytymätön mies ja yhä useammin ja useammin hän ajatteli don Juanin sanoja.
Hän ei enempää uskonut niinkuin ennen sanan tenhovoimaa. Kuitenkin hän arveli, että keisarin pojan peltovainio, "valta", oli jotain korkeata ja suurta — jopa korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa.
Eiköhän kaikkivaltiaisuus ollut Jumalan tärkein ominaisuus? Ja nyt, juuri nyt marssittaessa Schouwenista halki Brabantin maakunnan häntä viittaeli valta luokseen. Hän oli jo sitä maistanut kun hän hillitsi sen kapinallisen sotajoukon, johon hän kuului, tekemästä hyökkäystä erästä sepän pajaa vastaan. Se joka moukaria heilutteli palkeiden ääressä, oli hänelle pyhä henkilö, ja hän oli jo sitä ennenkin jakanut voittonsa ja saaliinsa monelle isänsä ammattitoverille, joka oli putipuhtaaksi ryöstetty.