Aatami salli pojan harjottaa epäjumalan palvelusta juutalaiseen nähden ja piirtää hänen muotokuvansa. Tämä oli toki liikaa! Kiukustuneena heittäysi munkki vuoteellensa ja alkoi miettiä, mitä oli tehtävä tässä pahanlaatuisessa tapauksessa. Mutta pian uni lopetti hänen mietiskelynsä.
Ulrikki nousi ylös sangen varhain seuraavana aamuna ja kun Benediktus näki hänet päivänkoitteen valossa ja kun tuon kauniin pojan piirustama juutalaisen kuva seinällä katseli alas häneen, niin hän yhtäkkiä sai päähänsä ajatuksen, ikäänkuin hänen oma suojeluspyhimyksensä olisi moisen aatteen hänen mieleensä lähettänyt, nimittäin että hänen piti taivuttaa seppä lähettämään poikansa luostariin.
Neljäs luku.
Luostari-isä Benediktus oli tänään aivan toinen mies kuin eilisiltana viinipikarin ääressä ja hän vältti kylmäkiskoisesti ja jyrkästi sepän kysymyksiä, kunnes tämä viimein lähetti pois poikansa.
Väittelemättä ollenkaan vastaan oli Ulrikki avustanut isäänsä raudikon kengittämisessä ja muutamia kertoja siliteltyään sen silmiä ja turpaa, hyväilemällä ja ystävällisellä puhuttelulla oli poika saanut kiukkuisen oriin lempeäksi kuin lampaan. Seppä väitti, ettei mikään hevonen ollut koskaan voinut poikaa vastustaa hänen pienuudestaan asti. Tästä tiedosta luostari-isä tuli varsin hyvälle mielelle, sillä hänellä oli tiedossa vielä pari oikein hiton äksypäistä konia ja siitä opetuksesta, jota Ulrikki saisi nauttia luostarin koulussa, voisi poika osottaa kiitollisuuttaan hevostallissa.
Kun Aatami oli työnsä päättänyt, lausui Benediktus lyhyesti ja jyrkästi, että Ulrikin oli lähteminen luostariin. Keskikesän aikaan tulisi luostarin koulussa paikka avoimeksi ja se pidettäisiin pojan varalle. Todellakin suuri hyvä työ! Mitkä tulevaisuuden toiveet olisikaan tarjolla kun hän kasvatettaisiin yhdessä ylhäisten toverien kanssa, ja saisi opetusta maalaustaidossakin! Antautuisiko hän hengelliseen säätyyn vai valitsisiko maallisen ammatin, siitähän saisi vastedes päättää. Poika saisi jonkun vuoden kuluttua valita ja itse päättää aivan vapaasti.
Näin kaikkien harrastukset sovittiin parhaimmalla tavalla. Juutalaista vastaan ei tarvittu menetellä ankarasti ja mestarin pojasta — jota niin suuri vaara oli uhannut — oli pidetty hyvä huoli. Luostari-isä ei tahtonut tietääkään mistään vastaväitteistä. Joko tulisi tohtori syytetyksi tuomiokapitulin edessä taikka pantaisiin Ulrikki luostarin kouluun.
Neljän viikon kuluttua, juhannuspäivänä, niin Benediktus määräsi, piti mestarin poikansa kanssa ilmoittautua luostarin portinvartijan luona. Aatami kaiketi lienee säästänyt useita guldenia ja olihan hänellä vielä hyvä aika hankkia pojalle kengät ja kelvollinen puku, niin että hän tässäkin suhteessa voisi kunnialla näyttäytyä toisten seurassa.
Tässä neuvottelussa sepän mieliala oli kuin metsänotuksen, joka on takertunut pyydystäjän pauloihin eikä hän kyennyt oikeastaan vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi. Munkki ei oikeastaan vaatinutkaan mitään varmaa sitovaa vastausta; mutta pois ratsastaessaan hän itsekseen ajatteli pelastaneensa ihmissielun saatanan kynsistä ja saaneensa hyvän saaliin luostarin koululle sekä hevostallillensa. Tämä ajatus sai hänet hyvälle tuulelle.
Aatami jäi yksin kotiin ahjonsa ääreen. Muutoin oli hän usein, kun tunsi mielialansa raskaaksi, tarttunut suureen moukariinsa ja kovalla työllä poistanut murheensa, mutta tänään hän antoi työkalujen olla alallaan, sillä voimattomuuden ja tahdon puutteen tunne sai hänen hillitsemättömän voimansa herpoutumaan. Siinä hän seisoi pää alas vaipuneena ja ikäänkuin sortuneena miehenä. Hänessä ei liikkunut mitään varmoja ajatuksia, joita olisi ollut mahdollinen lausua ilmi sanoilla; mutta hänen sielunsa silmien eteen kyllä ilmestyi kuva tyhjäksi muuttuneesta pajasta, jossa hän seisoi yksin tulen ääressä, aivan yksin, ilman Ulrikkia. Hetkisen hän ajatteli sulkea talonsa, tarttua poikansa käteen ja lähteä maailmalle. Mutta miten silloin kävisi juutalaiselle? Ja miten hänelle, Aatamille, olisi mahdollista jättää tämä paikka? Missä sitte se kurja, kirottu, suloinen, syntinen vaimo hänet löytäisi, jos tämä häntä etsisi?