Ulrikki oli jo aikaa sitte lähtenyt metsiin juoksentelemaan. Vai olisiko poika kenties kuitenkin mennyt tohtorin luo oppitunnille. Tätä ajatellessaan Aatami säikähtyneenä pompahti pystyyn. Unelmistaan heränneen haaveilijan tavoin hän kädellään pyyhkäsi silmiään ja lähti asuntoonsa. Hän riisui pois esiliinansa, pesi kasvonsa ja kätensä noesta ja puki päälleen pyhävaatteet, joita hän käytti ainoastaan käydessään kirkossa tai tohtorin luona ja lähti ulos.
Ukkonen oli ilman raitistanut ja aamuaurinko paistoi ystävällisesti Pyövelinmäen viheliäisten hökkelien katoille. Sen säteet heijastuivat pienistä pyöreistä akkunaruuduista ja kimaltelivat rotkon reunalla kasvavien puiden latvoissa.
Äskettäin lehtiverhoon pukeutuneet pyökkipuiden tuuheat oksat loistivat niin iloisesti ja niin heleällä vihannuudella metsän tummain havupuiden seasta, kuin jos kevät valtansa merkiksi olisi antanut niiden yhtyä vakavien talvellisten toverien seuraan. Mutta eipä kevät jättänyt honkiakaan koskematta, sillä missä sen sormi oli kajonnut oksien huippuihin, siellä nyt pisti esiin hienoja hentoja kasvannaisia, tuoreita kuin ruoho vesipuron varrella, viheriäisiä kuin krysopraasi ja smaragdi.
Sisällä metsässä vallitsi hiljainen aamurauha, mutta samalla kertaa vilkkain elämä, laulu, huilunsävelet ja viserrys. Taivaan sininen valo tuli alas puiden oksien välitse, ja maassa sekä puissa, joka oksalla ja puunrungolla säteili ja välkkyi kultanen auringon valo ikäänkuin se olisi eksynyt metsään osaamatta sieltä enää pois. Korkeiden puunrunkojen varjot lepäsivät ilmakkaina juovina yli pensastojen, yli rehevän sammalikon ja sanajalkojen; ruohojen ja yrttien päällä oli tuore kaste.
Pääsiäisen aikana oli luonto viettänyt virkoamisjuhlaansa ja parin päivän kuluttua oli tulossa iloinen helluntai. Jokaisen kaadetun puun kannosta nousee uusia vesoja, uutta vihannuutta; kalliolohkarekin tarjoo kiinteän pohjan sadoille juurille ja sen ympärille on kasvanut sammalpeite ja taaja verkko piikkisistä köynnöskasveista. Monen puun rungolla jo kiipeilee metsäkierto; mustikan varvut jo tekevät hedelmää, joka kuitenkin vielä väriltään on punertava tai vehreä. Tuhannet kukat, valkoset, punaset, keltaset ja siniset, ovat avanneet kupunsa hennoissa varsissaan mehiläisille, ovat levittäneet tähtensä koristeiksi metsän vehreälle matolle taikka nousevat ylpeinä pystyyn kuin kynttilät. Raitistavan sateen jälkeen on nopeasti kasvanut harmaita pikkusieniä punalakkisten suurempien sienien ympärille. Tämän uhkean kasvullisuuden alla, päällä ja ympärillä hyppelee, ryömii, lentää ja lepattelee, surisee ja piipittää miljoonittain pienoisia lyhytikäisiä olentoja. Mutta kukapa niistä huolii keväällisenä auringonpaisteisena aamuna kun linnut laulavat, livertelevät, naksuttavat, kuhertelevat ja laskettelevat lemmenääniään!
Loristen ja kohisten syöksee puro suin päin yli kallionlohkareiden, sammaltuneiden paasien ja liukkaiden kivien välitse alas laaksoon. Kuohuvassa vedessä on elämää, vedessä on sen iloiset asukkaat; sen rannoilla lähteeltä laskupaikkaan asti rehottaa tuore kasvielämä, ja veden yläpuolella sekä ympärillä paistattaa päivää ja virkistelekse kolmas suku eläviä olennoita lepattaen ja suristen sekä kehräten hienoja silkkilankoja.
Metsässä on pyöreä, tuuheiden puiden ympäröimä aukko, jossa savuaa sysimiilu. Täällä ei hengitetä yhtä helposti kuin muualla metsässä. Missä luonto vallitsee omassa vallassaan, siellä se säilyttää kauneuden ja puhtauden, mutta missä ihminen joutuu sen kanssa tekemiseen, siellä sen kauneus raiskataan, sen puhtaus tahritaan.
Näyttää siltä kuin aamuaurinko tahtoisi estää kytevien polttopuiden käryävää katkua nousemasta sinitaivaalle. Pienet savuntuprut liihottelevat pois kosteaa, ruohoa kasvavaa maanpintaa myöten lahojen puunkantojen, korkeiden halkopinojen ja risuläjien yli, jotka miilua ympäröivät. Sammalmaja on metsänrinteessä ja sen edustalla istuu Ulrikki jutellen sysimiehen kanssa. Kansa tätä nimittää "Hirsipuu-Markuksi" ja tumman harmaissa ryysyissään tämä mies on sen näköinen, että näyttää ihan olevan vahinko hänen tähtensä, että luonto on pukeutunut niin kauniiseen kevätpukuun. Hänellä on leveä talonpoikaisnaama, suu on vino, ja takkuinen punanen tukka, joka monessa kohdin on haalistuneen tai pesussa värinsä menettäneen näköinen, roikkuu matalalla otsalla niin pitkällä, että se tyyten peittää ja ulottuu tuuheisiin valkoisiin silmäkulmiin asti. Näiden alla väijyy kaksi silmää, sillä ne ovat piilossa, mutta kun ne vilkuilevat kapeasta raosta silmäripsien väliltä, niin ei pölynjyvänenkään jää niiltä huomaamatta. Ulrikki vuoleskelee jousipyssyn nuolta ja kyselee sysimieheltä tuontuostakin; ja kun tämä valmistautuu vastaamaan, nauraa poika, sillä ennenkun Hirsipuu-Markku kykenee vastaamaan, täytyy hänen kolmella tempauksella, joihin nenä ja posketkin ottavat osaa, kiskoa kiero suunsa vaakasuoraan asentoon.
Jotakin tärkeätä nyt on keskusteltavana noiden niin toisistaan erilaisten toverien kesken.
Ehtoohämärässä, kun päivän työt ovat lopussa, piti Ulrikin taas tulla sysimiehen luo. Markku tietää missä muhkea metsäkauris asustelee ja hän aikoo sen ajaa poikaa kohti, että tämä sen ampuisi. Karitsa-ravintolan isäntä kaupungissa tarvitsee metsänriistaa, sillä ensi tiistaina hänen tyttärensä Gretel viettää häitä. Kyllähän Markku voisi itsekin tappaa metsäkauriin, mutta ompa jo Ulrikkikin oppinut sen konstin ja jos tulisi tietoon, mistä tuo oiva paisti on kotoisin, niin sysimies hyvällä omallatunnolla voisi valallaan vakuuttaa, ettei hän ollut kaurista ampunut vaan että hän oli löytänyt sen maassa kuolleena nuoli ruumiissa.