Ihmiset sanovat tuota sysimiestä sala-ampujaksi ja ruman liikanimensä "Hirsipuu-Markku" on hän saanut siitä, että hän tosin hyvin kauvan aikaa takaperin kerran roikkui hirsipuussa. Mutta hän ei kuitenkaan ole mikään epärehellinen mies, vaan hänellä on vaan liiankin uskollisessa muistissa se rohkea väitelmä, jota hänen vielä poikana ollessaan metsän hakkaajat, talonpojat ja sysimiehet keskenään kuiskivat, että "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat kaikille vapaat".
Tätä huutoa totellen oli hänen isävainajansa seurannut kapinallisia talonpoikia, ja Markku pysyi samassa väitteessä sekä siinä mielipiteessä, että kaikki mikä elävää oli metsässä, kuului yhtä hyvin hänelle kuin kaupungille, ritarille tai luostarille. Tämän mielipiteensä vuoksi oli hän saanut kokea monta kärsimystä ja siitä syystä hänen suunsakin oli kiero ja oli hänellä tuo ruma nimi; sillä kerran siihen aikaan kun hänelle alkoi kasvaa partaa, oli nyt hallitsevan herra kreivin isä hänet kohdannut juuri oitis sen jälkeen kun hän "vapaassa" metsässä oli kaatanut hirven vasikan. Tuon painavan otuksen kaikki neljä jalkaa sidottiin yhteen köydellä ja Markun täytyi ottaa köyden pää hampaihinsa niinkuin suitset ja hänen täytyi suullansa kiskoa metsänotus kreivin linnaan. Siinä oli toinen poski mennyt halki ja tuo paha rääkkäys ei häntä miellyttänyt eikä juuri liioin lisännyt hänen rakkauttaan kreiviä kohtaan. Kun sitte jonkun aikaa myöhemmin alkoi kapina Styhlingenissä ja Markku sai kuulla, että talonpojat kaikkialla nousivat aatelistoa ja pappeja vastaan, silloin hänkin seurasi mustan-punasen-keltaista päälippua, liittyi ensin Bulgenbachilaisen Hannu Myllerin joukkoon, seurasi sitte Böckingeniläistä Jaakko Rohrbachia ja oli mukana silloin kun "valkonen joukko" [Niin nimitettiin puvun mukaan erästä kapinallista talonpoikais-joukkoa.] hävitti Neuensteinin kaupungin ja linnan. Weinsbergissä hän näki miten Helfensteinin kreivi syöksyi talonpoikain keihäisiin ja samoin kuin muutkin hän heilutteli lakkia korkealla ilmassa kun jaloa kreivitärtä lantakärryillä raahattiin Heilbronniin.
Nyt piti talonpojasta tulla herra, satavuotinen sortotila piti kukistettamaan, kohtuuttomat kiusat, kymmenysmaksut, verot ja päivätyöt piti ijäksi päiväksi poistettaman ja niistä kahdestatoista artikkelista, jotka hän useamman kerran oli kuullut julkiluettavan, oli neljäs unohtumattomasta painunut hänen muistiinsa: "metsäotusten pyynti, linnustaminen ja kalastus on jokaiselle vapaa." Sen lisäksi oli moni opinkappale evankeliumista tullut hänen korviinsa, joka ei ollut rikkaalle suosiollinen, mutta lupasi köyhälle taivaanvaltakunnan, ja että viimeinen tulisi ensimäiseksi. Johtajien joukossa tosin moni hehkui innostuksesta kurjan kansan pelastamiseksi sietämättömästä orjuudesta ja viheliäisyydestä, mutta kun Markun kaltaiset miehet jättivät vaimonsa ja lapsensa ja panivat henkensä sodan vaaroille alttiiksi, niin he ajattelivat ainoastaan menneitä seikkoja, tätä ennen kärsimiänsä vääryyksiä ja halusivat vaan saada polkea hienot kiusaajansa karkeitten talonpoikais-jalkojen alle.
Niin komeasti leimuavia tulia ei sysimies milloinkaan ollut sytyttänyt eikä ollut saanut koskaan nauttia niin rasvasia lihapaisteja taikka niin hyvälle tuoksuavia viinejä kuin sillä aikakaudella ijästään ja vielä paremmalle kuin mikään muu maistui kosto. Kun linna romahti kokoon ja ylhäinen aatelisnainen kerjäsi armoa, silloin tunsi luvatun paratiisin esimakua. Onhan pirullakin Eedenin yrttitarha hehkuvine ruusuineen; mutta ne eivät kukoista kauvan ja kun ne lakastuvat, niin niistä pistää esiin karkeat piikit. Näitä saivat myöskin talonpojat pian maistaa, sillä Sindelfingenin tappelussa heidät masensi Georg von Waldburg.
Markku joutui tämän ratsumiesten käsiin ja sai nuoran kaulaansa, mutta ainoastaan ivan vuoksi ja muille varoitukseksi, sillä ennenkun henki oli lähtenyt hänestä ja hänen tovereistaan, ottivat sotamiehet heidät alas hirsipuista, leikkasivat heiltä poikki vala-sormet ja ajoivat kepiniskuilla heidät takaisin entiseen orjuuteen.
Kun Markku vihdoin tuli kotiin, löysi hän asuntonsa takavarikkoon otettuna ja omaisensa suurimmassa kurjuudessa. Seppä Aatamin isä, jolle hän ennen oli hankkinut hiiliä, lunasti hänelle takaisin hänen kotinsa ja antoi hänelle työtä ja kun sittemmin kaupunkiin tuli sotilasparvi haeskelemaan kapinallisia talonpoikia, niin vanha mestari antoi hänen kolme vuorokautta olla piilossa ulkohuoneessaan.
Tämän ajan jälkeen vallitsi Schwabissa taas täydellinen rauha, eivätkä metsästys, kalastus tai metsälaitumen syöttö olleet vapaammat kuin ennenkään.
Markulla ei ollut muita elätettävänä kuin hän itse, sillä hänen vaimonsa oli kuollut ja hänen poikansa uittivat tukkilauttoja Mainziin ja Kölniin, joskus Hollantiinkin asti. Seppä Aatami oli ainoa ihminen, jolle hän oli missäkään kiitollisuuden velassa ja hän osotti kiitollisuuttaan omalla tavallaan, sillä hän opetti mestarin pojalle kaikellaisia asioita, jotka eivät olleet pojalle miksikään hyödyksi, vaikka kyllä huviksi, mutta sen ohessa hän ei jättänyt omaa etuansa valvomatta. Ulrikki oli nyt jo viidentoista ijällä ja osasi jo käyttää jousipyssyä ja osata maaliin yhtä hyvin kuin vanha metsämies ja kun nuorukaiselta ei puuttunut metsästysintoa, niin Markku kernaasti soi hänelle sen vähäisen huvituksen. Mitä hän aina oli kuullut saarnattavan ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, sen hän myös juurrutti pojankin sieluun ja kun Ulrikki tänään sadannen kerran ilmaisi epäilyksensä, etteikö vaan ollut varkautta jos ampui metsän otuksia, jotka olivat kreivin omaisuutta, niin sysimies kiskoi suunsa suoraksi ja sanoi: "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat vapaat, senhän jo ennestään tiedät."
Poika mietti hetkisen katsellen maahan ja kysäsi sitte: "ovatkos pellotkin?"
"Pellotko?" matki Markku ällistyneenä, "pellot? — niiden laita on aivan toisin."