Sitä puhuessaan hän vilkasi kaurapeltoihin, joissa jo alkoi kaunis oras kohota. "Pellot", jatkoi hän, "ovat ihmisten raivaamia ja niiden omia, jotka ovat ne viljelleet, mutta metsän ja veden on Jumala luonut. Ymmärrätkös? Mitä Jumala on Aatamille ja Eevalle luonut, se kuuluu kaikille ihmisille."
Kun aurinko kohosi ylemmäksi taivaalle ja käki alkoi kukkua, niin kuului joku moneen kertaan innokkaasti ja kaikuvalla äänellä huutelevan Ulrikin nimeä. Nuoli, jota hän oli vuoleskellut, lensi nyt pois jonnekin loukkoon ja lausuttuaan pikaisesti "iltahämärässä Markkuseni!" livisti Ulrikki metsään ja oli pian taas leikkitoverinsa Ruthin luona.
Molemmat kulkivat hitaasti nauttien aamun ihanuutta pitkin puron vartta metsässä. He poimivat kukkasia sitoakseen kimpun Ruthin äidille. Pikku tyttö poimi aivan varovasti hyppysillään; poika tahtoi auttaa ja repi koko kourallaan hienot kukanvarret tukuttain juuristaan irti. Tässä toimessaan he eivät olleet vaiti. Ulrikki kertoi kerskaten että isä Benediktus oli nähnyt tytön isän kuvan, oli sen oitis tuntenut ja mutissut käsittämättömiä sanoja. Äidin veri oli Ulrikissa voimakas; hänellä oli aivan toinen aatemailma kuin typeräjärkisillä pojilla Pyövelinmäellä.
Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon ja tohtori vielä enemmän avarasta mailmasta, kuninkaista, taiteilijoista ja suurista sankareista. Hirsipuu-Markulta hän oli oppinut, että hänellä oli samat oikeudet ja oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset ja Ruthin ihmeellinen mielikuvitus täytti hänenkin sielunsa ihmeellisimmillä kuvilla. Tyttö teki kuninkaan kruunun kukkaseppeleestä; risumökistä, minkä hän oli rakentanut tohtorin asunnon taakse, teki tyttö loistavan keisarin palatsin; pyöreistä kivistä kultarahoja, leivästä ja omenista ruhtinaallisia aterioita ja kun hän oli asettanut kaksi jalkarahia sen puisen penkin eteen, jonka päällä hän istui Ulrikin kanssa, niin siitä tuli hopeaiset kruunausvaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi maidonkarvaista uljasta hevosta. Kun Ruth oli haltijattarena, niin piti pojan olla noitamiehenä, jos Ruth nimitti itsensä kuningattareksi, niin piti Ulrikin olla kuninkaana.
Kun Ulrikki riehuakseen oikein kylliksensä leikki poikain kanssa Pyövelinmäellä, niin hän aina oli heidän päällikkönsä; pikku Ruthin hän salli itseänsä ohjata. Hän tiesi, että tohtori oli ylenkatsottu juutalainen, Ruth juutalaislapsi, mutta hänen isänsä kunnioitti tuota israelilaista, ja hänelle vieras ja ylhäinen, eristetty hiljaisuus ja äänettömyys, joka ympäröi yksinäisen oppineen miehen asuntoa, vaikutti niin kummallisesti Ulrikkiin.
Kun hän meni tähän taloon tunsi hän lievää pöyristystä ja hänestä tuntui kuin jos hän tunkeutuisi johonkin pyhäkköön, mihin pääsy oli kielletty. Kaikista leikkitovereista hän oli ainoa, joka sai astua tämän kynnyksen yli ja tämänkin hän tunsi eduksi muiden edellä; sillä huolimatta nuoruudestaan käsitti hän kuitenkin, että vähäpuheinen hiljainen tohtori, joka tunsi kaikki mikä eli taivaassa ja maan päällä ja sen lisäksi oli hyvä ja lempeä kuin lapsi, oli korkealla, paljon korkeammalla kuin ne raukat, jotka Pyövelinmäellä karkeine kourineen taistelivat olemassaolostaan.
Ulrikki uskoi tohtorista vaikka mitä, yksin mahdottomiakin ja myöskin Ruth oli hänen mielestään jotakin erinomaista, jokin hieno taideteos, jonka kanssa hän — hän yksin sai leikitellä.
Kyllähän joskus sattui, kun tyttö oli häntä suututtanut, että hän tätä sanoi rumaksi juutalaispenikaksi, mutta eipä olisi Ulrikkia kummastuttanut jos Ruth äkkiä olisi hänen eteensä ilmestynyt prinsessana.
Kun lapset jo olivat tulleet niin lähelle kotia, että Pyövelinmäki oli ihan heidän alapuolellaan, istahti Ruth kivelle ja laski kukat syliinsä. Ulrikki laski yhteen omat poimimansa ja kun pieni kukkaisvihko alkoi pyöristyä, piteli tyttö sitä hänen silmiensä edessä ja poika arveli sitä oikein kauniiksi; mutta tyttö huokasi syvään ja sanoi:
"Minä toivoisin, että metsässä kasvaisi ruusuja, mutta ei vähäpätöisiä orjantappuraruusuja, vaan sellaisia kuin Portugalissa kasvaa, täyteläisiä, punasia ja oikein tuoksuvia. Ei mikään anna parempaa tuoksua."