Näin tapahtui aina kun he olivat yhdessä. Tyttö pääsi aina hänestä voitolle loppumattomilla toivomuksillaan ja haluillaan ja tämä houkutteli pojan esimerkkiä seuraamaan.
"Vai ruusuja — —" matki Ulrikki. "Kuinka kummallisesti sinä katseletkaan!"
Tytön toivomus muistutti hänelle taikasanaa, josta he edellisenä päivänä olivat puhelleet ja koko matkalla kotiin he juttelivat tästä sanasta ja poika kertoi, että hän yöllä oli kolmasti herännyt sen sanan tähden. Silloin tyttö vilkkaasti yhtyi puheeseen ja huudahti:
"Minäkin tulin sanaa ajatelleeksi, ja nyt vasta minä oikein tiedän mitä itselleni toivoisin jos joku minulle ilmottaisi sen taikasanan. Minä toivoisin, että me olisimme yksin mailmassa ja ettei löytyisi ketään muita ihmisiä kuin sinä ja minä ja isä ja äiti."
"Ja minun äitini myöskin", lisäsi Ulrikki mielistellen.
"Ja sinun isäsi myöskin."
"Niin, hän myös", sanoi poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiiruusti korjata unhottamansa.
Viides luku.
Aurinko paistoi kirkkaasti juutalaisen asuinhuoneen pieniin akkunoihin. Ne olivat raollaan, että kevätilma pääsisi sisään, mutta ohuet vehreät verhot olivat kuitenkin vedetyt niiden eteen, sillä Costa rakasti vähän heikennettyä valaistusta ja hän piti huolta huoneensa suojaamisesta ohi kulkevien katseilta.
Huoneissa ei ollut mitään erinomaista nähtävää, sillä seinät olivat sisältä valkoisiksi rapatut ja seinillä ei riippunut muuta kuin lavendeliseppele, jonka tuoksua Ruthin äiti mielellään hengitti. Huoneen sisustukseen kuului ainoastaan piironki, useita mataloita rahia, penkki, jonka päällä oli tyynyjä, pöytä ja kaksi yksinkertaista karmituolia.