Sibylla oli kuluttanut herrojen aikaa lystikkäällä pakinalla sillaikaa kun he istuivat ryypiskellen tai pelipöytäin ääressä. Liikanimensä hän oli saanut kaiketi siitä, että hän taitavasti osasi korteista ennustaa. Alhaisemmatkin sotamiehet olivat suopeamieliset häntä kohtaan, sillä hän hoiteli heidän kipeitä vaimojaan ja lapsiaan.
Navarrete pysyi mielellään oman rykmenttinsä seurapiirissä ja sentähden hän ei ollut ennenkuin Schouwenissa ja Brabantin läpi marssittaessa vähän useammin ollut yhdessä Zorillon kanssa. Hän ei ollut hakenut heidän seuraansa ja nyt hän heitä väitteli, sillä hän tiesi, ettei Sibylla koskaan jättänyt kääntämättä puhetta puolisoonsa. Jo siitä syystä oli hän nurjamielinen Sibyllaa kohtaan, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla käymättä silloin tällöin hänen teltassaan, sillä kapinan johtajain tapa oli neuvotella siellä. Zorillo tuli aina kohteliaasti häntä vastaan, mutta tämän seuralainen nainen katseli aina häntä niin tarkastellen ja tutkien, että hän siitä sai tuskallisen tunteen, joka tuolle rohkealle miehelle muutoin oli perin outo.
Hänen täytyi kysyä itseltään eikö hän ollut tuota naista nähnyt ennen ja kun hänen mieleensä kerran juolahti ajatus, että tuo nainen ehkä oli hänen äitinsä näköinen, niin hän torjui mokoman ajatuksen kauvas luotaan.
Edellisenä päivänä oli nainen tarjoutunut hänelle ennustamaan; mutta siitä Navarrete ei välittänyt, sillä tuon naisen suusta varmaankaan ei voinut tulla mitään hyvää.
Tänään oli nainen kysynyt hänen ristimänimeänsä ja nyt oli hän ensi kerran monen vuoden kuluessa jälleen muistanut, että hänellä myös oli nimi "Ulrikki". Hän oli vaan "Navarrete" eikä mitään muuta, sekä itsekseen että muille ihmisille. Hän eleli vaan itsekseen ja kuta enemmin yksinänsä ihminen kulkee mailmassa, sitä helpommin hänen etunimensäkin häneltä itseltään jää unhotuksiin.
Samoin kuin hän monta vuotta takaperin oli mestarille vakuuttanut, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin Ulrikki, niin hän nyt äreästi vastasi: "Minä olen Navarrete, se riittää!"
Viideskolmatta luku.
Iltapäivällä samana päivänä olivat kapinan johtajat tulleet Zorillon telttaan neuvottelemaan.
Ulkona oli lämmin ja painostava ilma ja kuta enemmän ihmisiä kokoontui, sen raskaammaksi ja tukalammaksi tuli olo teltan suuressa sisemmässä huoneessa. Se oli puutteellisesti sisustettu, sillä koko sisustukseen kuului vaan muutamia kömpelötekoisia pöytiä, penkkiä ja tuoleja sekä saaliina otettu kaunis ebenholtsipuinen norsunluisilla koristeilla kaunistettu arkku. Tämän taideteoksen päällä oli makuuvuoteeseen kuuluvat tyynyt, nekin Haarlemista sotasaaliina ryöstetyt, päällystetyt jo kauvan sitte repaleiksi kuluneella silkkivaatteella, jota ei mikään naisen käsi ollut koskenut niitä korjatakseen. Seinät oli liisteröity täyteen pyhimysten kuvia ja teltan oven päällä riippui ristiinnaulitun Vapahtajan kuva.
Suuren pöydän takana oli korkea tuoli ison korin ja viinitynnörin välissä, josta Sibylla täytti viinituopit tarpeen tullessa. Lihavanpuoleinen, sotaleirissä kasvanut palvelustyttö oli tarjoilemassa kokoutuneille miehille; mutta hänen ei tarvinnut liioin kiiruhtaa, sillä espanjalaiset ryyppelivät hitaasti.