Vieraat istuivat ahtaassa piirissä ja olivat vakavia ja harvapuheisia; mutta mitä he sanoivat lausuttiin kiihkoisesti ja uhkamielisesti ja usein kuuli puhujan lyövän kädellään haarniskaansa tai sysäävän miekalla lattiaan.
Kun erimielisyyttä ilmestyi, kivahtivat he joskus kuikkuisiin sanoihin ja senjälkeen kajahti ikäänkuin kymmenkertaisena kaikuna koko kuoro mielettömästi rähiseviä ääniä. Usein jo näytti siltä kuin tuossa tuokiossa miekat temmaistaisiin huotrasta ja verinen kahakka syttyisi, mutta Zorillo, joka oli valittu kokousta johtamaan, kohotti vaan sauvaansa vaatien hiljaisuutta ja samassa meteli muuttui kumeaksi murinaksi ja nuo päivän paahtamat, arpiset, säälimättömät soturit noudattivat kapinallisinakin kainosti ja tyynesti päällikön komentoa ja sotakurin rautaisen lujaa pakkojärjestystä.
Merellä ja Schouwenissa olivat heidän loistavat pukunsa saaneet viheliäisen ja kuluneen ulkonäön. Sametti ja silkki, joita he olivat väkipakolla kiristäneet rikkailta Antwerpenin asukkailta, roikkui nyt repaleina heidän jäntevien jäsentensä verhona. He olivat ulkonäöltään kuin maantien rosvot ja roistot ja kumminkin he tässä istuivat niinkuin sotilasten tapa vaati, tarkoin järjestyksessä arvon mukaan; jokainen kapinallinen totteli sekä marssiessa että leirissä uutta päällikköä, joka arvanheitossa sotarummun kannella oli saanut korkeimman heiton.
Yksi seikka oli selvä: joku ratkaiseva päätös oli tehtävä. Takkia ja kenkiä, rahaa ja kelpo asunnon tarvitsi kukin. Mutta millä keinolla helpoimmin siihen päästäisiin? Jotkut vaativat sovittelua, suostumista hyväksyttäviin ehtoihin; toiset vaativat kiivaasti, että pysyttäisiin vapaina ja vallotettaisiin joku kaupunki, ennen kaikkea rikas Mechelnin kaupunki, joka helposti oli saatavissa. Siellähän rahattakin voisi saada kaikkea mitä tarvitsi.
Zorillon mielestä oli meneteltävä varovaisesti, Navarrete puolusti kiivaasti rohkeita toimia. He, kapinoitsijat, huusi hän, olivat voimakkaammat kuin mikään sotajoukko Alankomailla eikä heidän tarvinnut ketään peljätä. Kerjäläinen saadaan tyytymään pikku rahalla, mutta jos he olisivat varoissaan ja rikkaita, niin heidän asiansa oli ylläpitää vaatimuksiaan.
Silmät hehkuvina hän kehui mitä sotajoukot, mitä hän itse oli toiminut, kärsinyt ja voittanut kuninkaalle. Hän ei sen enempää vaatinut kuin kelvollista palkkiota vuodattamastaan verestä ja tekemästään työstä; kelvollista palkkiota eikä mitään polkuhintaa tai tyhjiä lupauksia.
Hänen puhettaan seurasi äänekkäitä hyväksymishuutoja; tykkijunkkari, joka nyt oli kapteenin sijaisena komentajana, huusi riemastuneena:
"Navarrete, Lepanton ja Haarlemin sankari on oikeassa. Minä tiedän ketä minä valitsen!"
"Victor, victor Navarrete!" kaikui monen parrakkaasta suusta.
Mutta Zorillo keskeytti tämän julistuksen huudahtaen arvokkaasti ja kohottaen komentajan sauvaa korkeammalle: