"Vaali toimitetaan huomenna; tänään me neuvottelemme. Täällä sisällä on lämmin; minä tunnen sen samoin kuin tekin. Mutta ennenkun eroamme, niin kallistakaa korvanne hetkiseksi miehen puoleen, joka tarkottaa hyvää."
Nyt Zorillo vielä kerran esitti kaikki ne syyt, joiden perusteella olisi ryhdyttävä rauhanhieromiseen ja sovinnolliseen neuvotteluun ylipäällikön kanssa. Hänen olennossaan oli jotain varovaista ja valtioviisaan tapaista ja kuitenkaan hänen puheestaan ei puuttunut lämpöä ja miellyttävää muotoa. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli tosissaan ja hänen puhuessaan Sibylla nousi ja meni hänen taaksensa, laski kätensä hänen olkapäällensä ja pyyhkäsi kuivaksi hänen hikisen otsansa nenäliinallaan. Hän salli sen ja jatkaen puhettaan keskeymättä hän katsoi Sibyllaan herttaisesti kiitollisella silmällä.
Ahavoittuneet soturit näkivät Sibyllan mielellään seurassaan, sallivatpa hänen ottavan osaa keskusteluihinkin lausumalla sanasen, neuvon tai huomautuksen, sillä hän oli älykäs eikä ihan tavallinen jokapäiväinen nainen. Hänen sinisistä silmistään säteili ymmärrystä ja tervettä elämänhalua, hänen paisuvat huulensa näyttivät olevan ikäänkuin luodut antamaan nopeita iloisia vastauksia; seurustellessa hän oli vähäpätöisimmällekin ystävällinen ja iloinen. Mutta mistä tulivat nuo syvät piirteet hänen punasen suunsa ympärillä ja silmän ulkokulmassa? Hän maalaili poskiansa joka päivä, sillä kenenkäpä oli tarviskaan nähdä noita todistuksia siitä, että hänellä oli surullisia hetkiä elettävänä kun hän oli yksin? Ne taisi kyllä peittää, mutta ne lisääntyivät ja vuosi vuodelta ne tulivat syvemmiksi.
Hänen korkealle otsalleen ei vielä yksikään ryppy ollut ilmestynyt, ja hienot kasvojen piirteet, kiiltävän valkoset hampaat, tyttömäinen vartalo, miellyttävä hymyily antoivat tälle naiselle nuorehkon ulkomuodon. Hän näytti olevan noin kolmenkymmenen, mutta mahdollisesti neljänkymmenen vuoden ijässä tai vielä päällekin.
Ilo muutti hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi, ikävä tapahtuma vanhaksi eukoksi. Otsan kohdalle kiehkuroihin kammattu lumivalkonen tukka näytti todistavan korkeampaa ikää; mutta tiedettiin, että hän kahdeksan vuotta takaperin oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut harmaapäiseksi, kun eräs tyytymätön kuormarenki oli pistänyt väkipuukolla Zorilloa, joka sen jälkeen oli monta viikkoa ollut kuoleman kielissä.
Tuo valkonen tukka sopi oivallisesti Sibyllan punasiin poskiin, ja kun hän sen tiesi, niin hän huolellisesti karttoi hiustensa värjäämistä.
Sillaikaa kun Zorillo puhui, katseli Sibylla omituisella jännitetyllä katseella Ulrikkiin. Kun puhe oli lopussa, palasi hän itkevän lapsen luo sitä tuutimaan käsivarsillaan.
Miesten kesken oli uusi kiivas väittely syttymäisillään, mutta Zorillo julisti kokouksen päättyneeksi. Viimein päätettiin yksimielisesti seuraavana aamuna ryhtyä vaaliin. Sotamiesten noustessa meluten paikoiltaan, jolloin muutamat puristivat Zorillon toiset Navarreten kättä, astui avoimesta teltan ovesta sisään komea vääpeli saksalaisesta lippukomennuskunnasta, joka oli Antwerpenissä eikä kuulunut kapinallisiin. Hänellä oli kirjava hyvin säilynyt puku ja hänen mukanaan juoksi sisään vilkas, tiikerinkarvainen koira.
Oli alkanut ukonilma ja satoi rankasti. Muutamat espanjalaiset hypistelivät rukousnauhojansa ja mutisivat rukouksiansa, mutta saksalaisen iloista mieltä ei ollut häirinnyt ukkonen, salama eikä sade, sillä iloisesti päästi hän suustaan: "Huh!" ravistaessaan vettä pois sulkatöyhdöillä koristetusta hatustaan ja reippaasti ja uljaasti hän esitti itsensä tovereille Pollvillerin rykmentin lähettiläänä.
Hänen toverinsa, virkkoi hän, eivät olleet vastahakoiset yhtymään "vapaaseen joukkoon"; nyt hän oli tullut tänne hankkimaan tietoja siitä, millä mielialalla Schouwenin sankarit olivat.