Zorillo tarjosi vääpelille tuolin ja kun tämä oli ottanut kaksi täyttä pikarillista viiniä palvelustytön tinaiselta tarjottimelta ja nopeasti tyhjentänyt ne, katseli hän ympärilleen kapinallisten toverien piirissä. Muutamia heistä oli hän jo ennenkin kohdannut minkä missäkin eri maassa ja heitä hän kätteli. Sitte hän huomasi Ulrikin ja rupesi tuumimaan missä ja minkä lipun johdolla hän oli nähnyt tuon komean vaaleatukkaisen soturin.
Silloin Navarrete tunsi iloisen sotilaan Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella, ojensi kätensä ja huudahti espanjan kielellä, jota sotilaskin oli käyttänyt:
"Tehän olette Hans Eitelfritz von der Lücke! Muistatteko vielä jouluaattoa Schwarzwaldissa ja mestari Mooria ja Alkazaria Madridissa?"
"Ulrikki, nuori herra Ulrikki! Voi taivasten tekijä!" huudahti Hans Eitelfritz; — mutta äkkiä hän keskeytti puheensa, sillä Sibylla, joka oli pöydän ääressä noussut seisoalle tarjotakseen lähettiläälle suurempaa pikaria, pudotti pikarin hänen viereensä.
Zorillo ja hän olivat nopeasti rientäneet Sibyllan luo tätä tukemaan, sillä hän horjui ja oli pyörtymäisillään. Mutta tämä pysyi seisoalla ja viittasi ääneti miehille, että he olisivat alallansa.
Häneen kääntyivät kaikkien silmät ja jokainen säikähti, sillä hän oli kuin kivettynyt ja hänen nuoret iloiset kasvonsa olivat yhtäkkiä muuttuneet vanhan ja riutuneen näköisiksi.
"Miten on sinun laitasi?" kysyi Zorillo huolestuneena.
Sibylla tointui ja vastasi pikaisesti:
"Rajuilma, ukkonen —"
Sitte hän koreasti sipsuttaen astui lyhyin askelin takaisin pöydän ääreen ja juuri kun hän oli istunut alas paikoilleen, kuului ulkona kellon ääni, joka kutsui iltarukoukseen.