Läsnäolijoista useimmat nousivat noudattaaksen kellon kehotusta.

"Huomenna, vääpeli! Huomisaamuna vaalitilaisuudessa."

"A Dios, a Dios, hasta mas ver, Sibylla, a Dios", kuului sekaisin ja pian useimmat vieraat olivat poistuneet teltasta.

Jälelle jääneet istuivat hajallaan pöytien ääressä ja Ulrikki istui yksin Hans Eitelfritzin kanssa oman pöytänsä ääressä.

Lähettiläs ei ollut välittänyt Zorillon kutsusta tulla istumaan hänen seuraansa, sillä olihan hänellä tässä vanha tuttava Madridista, jonka kanssa hän tahtoi jutella onnellisemmista ajoista. Tämän toinen hyväksyi mielellään, sillä mitä Zorillolla oli sanottavaa seurustelijoilleen, se kääntyisi Navarretea ja hänen mielipiteitään vastaan. Kuta kauvemmin vääpeli hänen kanssaan pakinoi, sen parempi!

Ulrikalle oli kaikki mieluista, mikä vaan muistutti mestari Moorista ja jäätyään kahdenkesken Hans Eitelfritzin kanssa hän tätä vielä kerran tervehti kummallisella espanjan ja saksan kielen sekamelskalla. Kotonsa hän oli unhottanut, mutta äidinkielensä vaan puolittain. Jokainen piti häntä espanjalaisena ja itse hän tunsi itsensä siksi.

Hans Eitelfritzillä oli hänelle paljo juteltavaa, sillä hän oli usein tavannut Moorin Antwerpenissä ja oli hänen atelieerissaan saanut ystävällisen vastaanoton.

Kuinka mielellään Navarrete oli kuunnellut kerrottavan tuosta jaloluontoisesta miehestä ja miten hyvältä tuntuikaan hänestä vuosikausien kuluttua taas saada puhua saksaa, vaikka se sujuikin niin huonosti! Tuntui kuin jos kuori olisi pudonnut pois hänen sydämensä ympäriltä ja niin iloisena, niin nuorekkaan hilpeänä ei kukaan läsnäolevista ollut häntä milloinkaan nähnyt. Yksi vaan oli, joka tunsi että hän osasi naureskella ja laskea leikkiä vallattomasti ja tuo ainoa oli pitkän pöydän ääressä oleva kaunis nainen, joka ei tiennyt pitikö ilosta pakahtua vaiko vaipua maan alle häpeästä.

Hän oli ottanut kopasta yksivuotiaan lapsen, surkean, kalpean raukan, jonka isä oli kaatunut taistelussa ja jonka äiti sitte oli sen hylännyt.

Muhkea vänrikki tuolla oli nimeltään Ulrikki, se oli hänen poikansa, hänen täytyi olla! Ja hän itse, voi! hän ei saanut kuin salaa häntä katsella, salavihkaa kuunnella niitä saksalaisia sanoja, joita nuo rakkaat huulet lausuivat. Häneltä ei jäänyt sanaakaan kuulematta ja kumminkin hänen ajatuksensa, hänen katsellessaan ja kuunnellessaan, liikkuivat kaukaisella maalla ja menneillä ajoilla, ja parrakkaan jättiläisvoimaisen miehen rinnalla hän näki kauniin, rakastettavan, kiharapäisen lapsen, karkean miehen-äänen ohessa hän kuuli heleän puhtaan, suloisen lapsen-äänen, joka huusi "äitiä" ja osasi nauraa niin hopeanheleästi ja sydämen pohjasta.