Kalpea vieras lapsi hänen sylissään pani usein heikot kätensä poskilleen, sillä ne olivat kastuneet niistä kyynelistä, joita hän vuodatti sitä tuutiessaan. Ja entäs tuon nais-raukan, jolla oli nuorekkaat kasvot ja valkonen tukka, kuinka vaikeata, miten sanomattoman, rajattoman vaikeata hänelle olikaan pysyä tyynenä. Kuinka hän halusi hypähtää pystyyn ja ilosta riemuiten huudahtaa lapselle, miehelle, hänen rakastajansa vastustajalle, omalle, niin omalle Ulrikillensa: "Katsoppas, katselehan minua! Minä, minä olen sinun äitisi. Sinä olet minun! Tule, tule sydämelleni; en minä sinua enää hylkää!"
Ja nyt Ulrikki nauroi ja nauroi taas uudelleen eikä aavistanut mitä liikkui äidin sydämessä aivan hänen vieressään; häntä ei hän katsonutkaan, vaan kuunteli ainoastaan saksalaisen sotamiehen pilapuheita tyhjentäessään pikaria hänen seurassaan.
Vieras lapsi hänen sylissään oli suojaamassa häntä pojan katseilta; lapsen täytyi peittää, että hän salaa katseli, kuunteli ja itki.
Vääpelillä oli puheenvuoro ja hän kertoi toisen lystillisen jutun toisensa jälkeen; mutta nainen ei nauranut, vaan toivoi ainoastaan, että hän taukoaisi ja antaisi Ulrikin puhua, jotta hän taas saisi kuulla hänen ääntänsä.
"Antakaa koirani, Lelapsin saada paikka tässä tuolilla", huudahti Hans Eitelfritz. "Sen jalat kastuvat kosteassa maassa — sillä sade tunkee tänne sisään — ja se voi vilustua. Tämä erinomainen elukka ei ole muiden koirien kaltainen."
"Vai on sen nimi Lelaps?" kysyi Ulrikki. "Onpa sillä kummallinen nimi!"
"Minä sain sen vaihtokaupassa eräältä ylioppilaalta Tübingenissä, komealta ja nuorelta herra Fritz von dem Hallbergilta, ja annoin siitä elefantin hampaan, jonka olin saanut Itämailla, ja se nuori vekkuli tälle nimen on antanut. Sen minä sanon, että tämä koira on viisaampi kuin moni paljokin lukenut henkilö; oikeastaan sitä olisi nimitettävä tohtori Lelaps."
"Onpa se kiltti elukka."
"Kiltti! Enemmänkin, hyvä herra, paljoa enemmän! Esimerkiksi kun Napolissa saimme kiitettyä Mortadella-makkaraa syödäksemme ja kun olin joutunut innokkaaseen keskusteluun, niin unhotin koiraani muistella. Mitäs silloin tekikään Lelaps? Meni ääneti puutarhaan ja palasi jälleen suussansa lemmenkukka, jonka se mulle toi aivan kuin kohtelias kavaljeeri sydämensä haltijattarelle tuo kukkavihkon. Lelaps tiesi näet, että lemmenkukkaa saksaksi nimitetään Vergiss mein nicht (älä mua unhota) ja sen käytös merkitsi: koirakin pitää makkarasta eikä sitä voi unhottaa. Mitäs arvelette sellaisesta viisaudesta?"
"Mitä tulee Teihin itseenne, niin sanon, että Teillä on hyvä keksimiskyky."