Tuota miestä täytyi varoa!
Jos vaan Zorillo saisi tietää hänen olevan saksalaisen, niin hänellä olisi voimakas ase häntä vastaan. Espanjalaiset jättäisivät sotajoukon ylipäällikkyyden ainoastaan espanjalaiselle.
Tämä ajatus hänessä heräsi nyt vasta ensi kerran. Vasta sitte kun Hans Eitelfritz oli hänet tavannut, juolahti hänen mieleensä, että hän oli toista kansaa kuin hänen toverinsa. Nyt oli vaara torjuttava, ja kun hän sodan koulussa oli oppinut nopeasti tekemään päätöksensä, niin hän raskaasti laski kätensä kansalaisensa olalle lausuen hiljaa ja vakavasti:
"Olettehan ystäväni, Hans Eitelfritz, ettekä tahdo minua vahingoittaa?"
"Enhän toki! Mitä puhetta se on?"
"No niin, pitäkää omana tietonanne missä ja millä tavoin me ensi kerran kohtasimme toisemme. Älkää minun puhettani keskeyttäkö. Kuinka minä olen saanut nimeni ja mitä eläessäni olen kokenut, sen kerron Teille sitte teltassani, johon Teidän pitää tulla kortteeriin. Älkää ilmaisko kummastustanne, vaan olkaa tyyni. Minä, Ulrikki, Schwarzwaldilainen poika, olen se, jota etsitte, minä olen Navarrete."
"Tekö?" kysyi soturi silmät suurina kummastellen. "Mitä hullutusta! Nyt te maksatte samalla mitalla äskeiset juttuni."
"En, Hans Eitelfritz, en suinkaan. En laske leikkiä, se on täyttä totta. Minä olen Navarrete. Ja vielä lisäksi! Jos Te osaatte pitää suunne kiinni eikä tule sekaannusta haitaksi, niin arvelen Zorillosta huolimatta tulevani huomenna electoksi. Te tunnette espanjalais-luonteen. Saksalainen Ulrikki on heistä aivan eri henkilö kuin kastiilialainen Navarrete. Teidän vallassanne on minun tulevaisuuteni turmeleminen."
Silloin toinen keskeytti hänen puheensa iloisesti purskahtaen nauramaan täyttä kurkkua ja huusi koirallensa: "Huomaa Lelaps! osota kunniaa Caballero Navarretelle!"
Espanjalaiset rypistivät otsaansa, sillä he luulivat saksalaisen päihtyneen, mutta Hans Eitelfritz tarvitsi enemmän, ennenkun hän kadotti selvän järkensä.