Hans Eitelfritz oli kuullut puhuttavan Sibyllan ennustustaidosta ja kun tämä, heidän tehdessään poislähtöä, astui esiin tarjoutuen ennustamaan hänellekin, niin hän ei antanut Ulrikin olla esteenä katsahtamatta hiukan tulevaisuuteen.
Se mitä hänelle ennustettiin, oli yleensä iloista, mutta ennustaja ei aina pysynyt kiinni asiassa, sillä tällä oli paljon tekemistä Ulrikista korttia jakaessaan ja kerran hän miettiväisen näköisenä osottaen hertta- ja pata-sotamiestä virkkoi:
"Tämä tässä, olette Te Navarrete; tuossa on tämä toinen herra. Varmaankin olette tavanneet toisenne jouluaattona, mutta ei täällä, vaan jossakin Saksassa: Schwabissa jos näen oikein."
Sen oli hän kaikki saanut tietää kuuntelemalla, mutta Ulrikkia pöyristytti sitä kuullessaan ja tämä nainen, jonka tutkiva katse oli aina tehnyt hänet levottomaksi, herätti nyt hänessä salaperäistä kauhua, jota hän ei voinut torjua itsestään. Hän nousi seisomaan lähteäkseen tiehensä, mutta nainen pidätti häntä sanoen: "Nyt tulee teidän vuoronne, kapteeni."
"Toiste, ei tällä kertaa", vastasi Ulrikki kieltäen. "Onni aina tulee kylliksi aikaisin, ja vastoinkäymisen tunteminen edeltäkäsin on onnettomuus, luulisin ma."
"Minä osaan katsoa myöskin menneisyyteen."
Ulrikki säpsähti. Hänen pitäisi tietää, mitä hänen kilpailijansa seuranainen tunsi hänen entisistä elämänvaiheistaan ja sen vuoksi hän vastasi nopeasti:
"Olkoon menneeksi; alkakaa!"
"Heti kohta, oitis, mutta kun minä katson ohimennyttä elämää, niin minun täytyy olla kysyjän kanssa kahden kesken. Tehkää hyvin, herra vääpeli, ja pitäkää seuraa Zorillon kanssa hetkinen."
"Älä usko kaikkea mitä hän sanoo, äläkä katso liian syvälle hänen silmiinsä. Tule, Lelaps poikaseni!" naureskeli soturi ja teki niinkuin häntä oli pyydetty.