Ennustaja asetteli kortit vapisevin käsin; mutta Navarrete ajatteli: "Nyt hän varmaan kokee saada selkoa minun ajatuksistani ja uskallanpa panna vetoa tuhannen yhtä vastaan, että hän koettaa kaikkensa saadakseen minulle eleetön komentosauvan vastoinmieliseksi. Niin tyhmeliiniä peijataan. Pysytään vaan menneisyydessä."
Sibyllalla näytti olevan sama tarkotus, sillä ennenkun hän oli pannut pöydälle molemmat viimeiset korttirivit, nojasi hän leukansa korttipakkaan, joka oli hänellä kourassa ja kysäsi, koettaen samalla nähdä hänen katseensa:
"Kuinka alkaisimme? Vieläkö muistatte lapsuuttanne?"
"Totta kaiketi."
"Ja muistatte isänne?"
"Siitä on pitkä aika kun hänen näin viimeksi. Eivätkö kortit sano teille, että hän on kuollut?"
"Kuollut, kuollut — tietysti hän on kuollut. Oli kai teillä äitikin?"
"Oli tietystikin", tiuskasi hän kärsimättömästi, sillä häntä harmitti puhua äidistä tämän naisen kanssa.
Sibylla säpsähti ja virkkoi hämillään:
"Tuo kuuluu tylyltä. Ettekös enää ajattele ilolla äitiänne?"