"Te olette hänen näköisensä, ihmeellisesti samannäköinen olette, otsalta ja silmistänne; hänen äänensä oli ihan kuin teidän."
"Lastu ei kauvas kannosta sinkoa."
"Ihan niin; minä näen hänet edessäni, Aatamin."
"Aataminko?" kysyi Ulrikki, poskiltaan kalveten vaaleaksi.
"Niin, hänen nimensä oli Aatami", jatkoi Sibylla rohkeammin ja yhä vilkkaammin. "Hänellä on sepän esiliina, nahkalakki on hänen vaaleilla hiuskiharoillaan. Kulmahuoneen akkunalla on esikko-kukkia ja palsamikukkia. Alhaalla torilla kengitetään hiirakko-hevosta."
Silloin sotilaan päätä huimasi ja ihanin aika hänen lapsuudestaan, jota hän ei kauvan ollut ajatellutkaan, tuli taas hänen sielunsa eteen näkyviin ja hän näki isänsä ilmi-elävänä edessään ja nainen, tuo Sibylla, hänellä oli samallaiset silmät ja suu, ei sellaiset kuin hänen äidillään, vaan sellaiset kuin sillä madonnankuvalla, minkä hän palettikepillä oli pistänyt puhki ja tuskin jaksaen hillitä itseään hän tarttui naisen käteen, puristi sitä kiivaasti ja kysyi saksaksi:
"Mikä minun nimeni on ja miksi minua äitini nimitti?"
Silloin nainen loi silmänsä alas, ikäänkuin häveten ja kuiskasi aivan hiljaa saksaksi: "Ulrikki, Ulrikki, sydänkäpyseni, pikku poikaseni, karitsani, Ulrikki — minun oma lapsukaiseni! Tuomitse minut, hylkää minut, kiroa minua, mutta sano minua vielä kerran äidiksesi."
"Äiti", sanoi hän hiljaa peittäen molemmin käsin kasvonsa; — mutta nainen hypähti pystyyn, riensi takaisin kalpean sotilaanlapsen luo sen vuoteen ääreen, painoi silmänsä pienokaisen rintaa vastaan, huokasi ja itki katkerasti.
Zorillo sillävälin ei ollut kääntänyt silmiänsä pois Navarretesta ja Sibyllasta. "Mikähän lieneekään näiden kahden välillä tapahtunut; mikä tuolle miehelle oli tullut?"