Hän nousi hitaasti seisomaan, astui kopan luo, jonka ääressä Sibylla oli polvillaan ja kysyi levottomana: "Mikä sinulle on tullut, Flora?"
Silloin tämä vielä lujemmin painoi päänsä itkevää lasta vastaan, ettei Zorillo näkisi hänen kyyneleitään ja vastasi hätäisesti: "Minä olen hänelle ennustanut asioita, asioita — menehän nyt, minä kerron sen sinulle myöhemmin."
Zorillo tyytyi tähän vastaukseen, mutta Sibyllan piti nyt istua espanjalaisten seuraan ja äänettömästi tervehtien Ulrikki jätti hänet hyvästi.
Kuudeskolmatta luku.
Espanjalaisten luonto on tarttuvaista, arveli Hans Eitelfritz kääntyellessään vuoteellansa Ulrikin teltassa. Mikä uljas mahtimies on tullutkaan siitä reippaasta pojasta! Huokauksia häneltä saa helpolla, vaan jokainen sana maksaa kultakolikon. Sotilaana annettakoon hänelle kaikki kunnia! Jos hän valitaan electoksi, niin kannattaapa tosiaan miettiä liittymistä vapaaseen sotajoukkoon.
Ulrikki oli ihan lyhyesti kertonut vääpelille kuinka hän oli saanut nimen Navarrete ja kuinka hän Madridista ja Lepantosta oli tullut Alankomaille. Sitte hänkin oli ruvennut levolle, mutta ei saanut unta.
Hän oli löytänyt jälleen äitinsä. Nyt hänellä oli paras. Ruth oli käskenyt hänen pyytää sanalla. Sotamiehen henttu, uskoton aviovaimo, hänen kilpailijansa seuranainen, jota hän vielä edellisenä päivänä oli väistänyt, povari-akka, leiri-sibylla oli se nainen, joka oli hänet synnyttänyt. Hän, joka arveli pitäneensä miehen kunniansa tahrattoman puhtaana, jonka käsi heti tarttui miekan kahvaan jos hän näki toiselta kieron silmäyksenkään, hän oli sellaisen naisen poika, jota jokainen kunniallinen aviovaimo oli oikeutettu sormellaan osottaen häpäisemään.
Kaikki tämä lensi ajatuksena läpi hänen päänsä; mutta kumma kyllä, se ajatus haihtui pikaisesti kuin aamusumu auringon noustessa kuin hän tunsi suloisen tunteen, että hänellä jälleen oli äiti.
Hänen sielunsa eteen tuli äidin kuva, ei Zorillon teltassa, vaan palsamikukkien ja lakkavioolien keskellä. Hänen mielikuvituksensa teki äidin paria kymmentä vuotta nuoremmaksi ja kuinka kaunis hän vieläkin oli, miten viehättävästi hän osasi katsoa ja hymyillä! Jokainen kiittävä sana, jokainen Sibyllan kauneuden kehuminen, jokainen hänen viisautensa ja hyvyytensä ylistys minkä hän leirissä oli kuullut, tuli jälleen hänen mieleensä ja hän olisi niin mielellään hypähtänyt ylös heittäytyäksensä hänen rintaansa vastaan, sanoakseen häntä äidiksensä ja salliaksensa hänen lausua kaikki ne suloiset hyväilynimet, jotka niin viehättävän suloisesti kaikuivat hänen huulillaan ja että äiti häntä pehmeillä käsillään hyväilisi. Kuinka rikkaaksi, kuinka äärettömän rikkaaksi tuo yksinäinen mies itsensä nyt tunsikaan. Hänellä ei ollut äitiä ollutkaan. Nyt hänellä taas oli, ja suloiset haaveilut sekaantuivat hänen kunnianhimoisiin tulevaisuuden mietelmiinsä niinkuin kultaiset langat tummassa kankaassa.
Jahka hän saisi vallan käsiinsä, niin hän sillä saaliilla, jonka hän oli saanut, teettäisi äidilleen pienen kauniin kodin. Zorillosta piti äidin luopua jo seuraavana päivänä. Pikku koti olisi ainoastaan äidin ja hänen yhteinen, ainoastaan heidän; ja kun hänen sielunsa janoisi rauhaa, rakkautta ja hiljaisuutta, niin hän etsisi lepoa äidin luona ja yhdessä äidin kanssa hän muistelisi lapsuutensa päiviä, hoitelisi äitiänsä, antaisi hänen unhottaa mitä hän oli rikkonut ja mitä kärsinyt ja täysin määrin nauttia sitä onnea, että hänellä taas oli äiti, ja että sai sanoa hellää äidin sydäntä omakseen.