Jokaisella hengenvedolla hän tunsi itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi. Silloin teltan oven luota kuului rasahdus; Ulrikki tarttui miekkaansa, mutta ei sitä nostanut, sillä rakas ääni, joka oli hänelle tuttu, huudahti hänelle hiljaa: "Ulrikki, Ulrikki, se olen minä!"
Silloin hän hypähti ylös, pukeutui pikaisesti, riensi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä, salli äidin hyväillen kosketella hiuskiharoitaan ja suudella poskiaan sekä silmiään niinkuin muinoin ennen. Ja sitte hän veti hänet sisälle telttaan kuiskaten hänelle: "hiljaa, hiljaa, saksalainen nukkuu tuolla."
Äiti seurasi häntä, nojautui häntä vastaan, painoi hänen kätensä huulillensa ja Ulrikki tunsi kätensä tulevan kosteiksi äidin kyynelistä.
Tähän asti olivat he ainoastaan sanoneet toisilleen miten onnelliset, miten iloiset ja kiitolliset he olivat siitä, että he jälleen olivat löytäneet toisensa. Silloin leirin vartiojoukko marssi ohitse ja äiti hypähti pystyyn levottomasti huudahtaen: "Niin myöhään, niin myöhään jo; Zorillo minua vartoo."
"Zorillo", huudahti Ulrikki ylenkatseellisesti. "Hänen luonaan olet ollut jo kylliksi kauvan. Jos he jättävät minulle päällikkyyden —"
"Sinut he valitsevat, lapseni, he valitsevat sinut —" keskeytti Sibylla nopeasti hänen puheensa. "Oi Jumala, oi Jumala, kenties se pikemmin tuottaa sinulle onnettomuutta kuin siunausta, mutta tahdothan sinä sitä niin mielelläsi. Kreivi Mannsfeld tulee huomenna; Zorillo tietää sen. Hän tuo anteeksiannon kaikille, muutamille myöskin virka-ylennyksiä, mutta ei vaan vieläkään mitään rahaa."
"Ohoh!" huudahti Ulrikki; "sepä voikin ratkaista asian."
"Niin, niin; kyllä sinä ansaitsetkin päästä heidän johtajakseen. Oletpa sinä syntynyt jotain suurta toimittamaan ja sinun korttisi aina sattuvat niin kummallisesti."
Silloin täytyi Floran taas itkeä tuskasta ja kun Zorillo sen näki, sanoi hän varoittaen:
"Kullakin on omat huolensa kannettavina, eikä hyödytä ottaa toisen suruja liiaksi sydäntänsä vaivaamaan."