Ja nyt Ulrikki vielä enemmän oikasi itseään ja huudahti:
"Kieltänsä pieksämään ovat muut sukkelammat ja terävämmät, mutta miekallani minä osaan puhua yhtä hyvin kuin joku toinenkin."
Ja nyt hän nosti raskaan aseen, jota toiset vaan töin tuskin jaksoivat molemmin käsin hallita, ja heilutteli sitä ainoastaan oikealla kädellään reippaissa kaarissa päänsä yläpuolella niin että se vinkuen halkasi ilmaa.
Sotamiehet sen nähdessään riemastuivat ja kun hän taas oli laskenut alas aseen ja miehet jälleen olivat rauhoittuneet, niin hän jatkoi puhettaan kiivaasti ja uhmaavasti:
"Ja mihin nämä puhujat ja rauhanhierojat tahtovat meitä johtaa? Siihen, että me niinkuin koirat nuoleskelisimme herrojemme jalkoja, näiden herrojen, jotka meitä pettävät. Kreivi Mannsfeld tulee tänään; sen tiedän varmaan, ja yhtä varmasti olen myös saanut tietää, että hän tuo kaikkea, mutta ei vaan sitä, joka meille on tuleva, jota me tarvitsemme, jota meillä on oikeus vaatia, jota tarvitsemme alastomien jalkojemme suojaamiseksi, repaleisten vaatteittemme korjaamiseksi: rahoja, rahoja hänellä ei ole meille antaa! Niin on asian laita, sen vannon, ja jos asia toisin on, niin astukaa esiin te herrat rauhanhierojat, ja todistakaa minut valehtelijaksi! Onko teillä halua, onko teillä rohkeutta väittää, että Navarrete valhettelee? — He vaikenevat! — Mutta me puhumme! Me emme tahdo antaa tehdä itsestämme pilkkaa ja syöttää itseämme tyhjillä lupauksilla! Se mitä pyydämme, on vaan vähäinen palkkio kelpo työstä. Jolla kärsivällisyyttä on, hän odottakoon. Minun on jo lopussa. Me olemme hänen majesteettinsa kuuliaisia palvelijoita, ja sellaisina pysymme. Kun hän pitää sanansa meille, niin hän voi meihin luottaa; mutta jos hän rikkoo sopimuksen, niin emme me ole sidotut mihinkään muuhun kuin itseemme ja, Santiago! me emme ole heikoimmat. Me tarvitsemme rahoja, ja jos hänen majesteetiltaan puuttuu kultakolikoita, niin me tahdomme kaupungin, missä löydämme sen mikä meiltä puuttuu. Rahoja, taikka kaupunki; kaupunki tahi rahoja. Vaatimuksemme on oikea ja jos valitsette minut, niin pysyn lujana enkä väisty vaikka takanani kuuluisikin mutinaa ja vaikka minua uhattaisiinkin. Jolla on rohkea sydän haarniskansa alla, hän minua seuratkoon; joka tahtoo nöyränä kontata niinkuin Zorillo, tehköön niin. Valitkaa minut, ystäväni, minä teille hankin enemmän kuin tarvitsemmekaan ja sen lisäksi kunniaa ja mainetta. Pyhä Jaakoppi ja madonna meitä auttakoot. Eläköön kuningas!"
"Eläköön kuningas, Eläköön Navarrete! Navarrete! Eläköön Navarrete!" huusivat tuhannet parrakkaat suut lujaa ja kiivaasti.
Zorillo ei enää tullut kysymykseen. Vaali pantiin toimeen.
Ulrikki valittiin electoksi.
Ikäänkuin siipien kohottamana hän meni miehestä mieheen pusertamaan toverien käsiä. Valtaa, valtaa, korkeinta mitä mailmassa on, oli hän saanut, se oli hänen. Ja koko kuormamiehistö, rengit, kokit, vaimot, tytöt ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat hänen nimeänsä ja jokainen, jolla oli hattu tai lakki, heilutti sitä ilmassa; kellä nenäliina oli, huiskutti sillä. Rummutus toisensa jälkeen kumisi, torven toitotus seurasi toistansa, ja konstaapeli käski lauaista kaikki kanuunat yhteislaukauksena, sillä vaali oli hänen mielensä mukainen.
Melkein kuin huumauksissa seisoi valittu keskellä melua, riemuhuutoja, sotamusiikkia ja tykistön jyskettä, nostaen kypäriänsä sekä viittaillen kansalle vilkkailla liikkeillä. Hän tahtoi myös puhua, mutta meteli sekotti hänen äänensä.