"Toivotan onnea teille, kun olette saanut uuden rakastajattaren."
"Siihen on teillä täysi syy", vastasi electo. "Malttakaa vaan vähän aikaa, niin lyönpä vetoa, että toivotatte mulle onnea vielä sydämellisemmin kuin tänään!"
Brysselistä kirjeellisesti lähetetyt ehdotukset olivat taas sellaiset, ettei niihin voitu suostua. Nyt oli tarvis ryhtyä toimiin, ja kapinallisen sotajoukon päällikkö käytti aikaa. Hänestä tuntui "valta" tekevän hänen joustavuutensa ja vilkkautensa kahta vertaa suuremmaksi. Oli kerrassaan ihana marssimisen, sotaneuvottelun ja muiden vaivojen jälkeen saada levähtää äidin luona, kuunnella hänen puhettaan ja avata hänelle sydämmensä. Kuinka arvokkaana olikaan äiti pysynyt levottomuuksien ja vaarojen aikana, leirielämän likaisuudessa ja kaikesta huolimatta — niin, hän uskalsi sen sanoa suoraan! Kuinka viisaasti ja viehättävästi hän osasi puhua ihmisistä ja asioista, miten leikillisiä sanasutkauksia hän lasketteli keskustelun höysteeksi ja kuinka tarkoin huomasi Ulrikki hänen kokemuksesta tuntevan kaikki seikat, jotka koskivat rykmenttien tilaa ja electon omaa asemaa. Totta tosiaan, eipä Flora ollut suotta ollut likeisessä tuttavuudessa sotajoukon johtajan kanssa.
Äitinsä neuvosta hän luopui aikeista valloittaa Mechelnin kaupunki, saatuaan vakoojain kautta tietää, että se oli hyvin varustettu ja että siellä odotettiin kapinallisten tuloa.
Sellaisilla varustuksilla, kuin hänellä oli käytettävinä, ei hän voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen; hänen ensimäinen iskunsa ei saanut olla harha-isku. Ja niin hän vaan näyttäytyi Brysselin läheisyydessä, lähetti kapteeni Montesdoccan, joka vielä kerran koki neuvottelukeinoja, tyhjin toimin takaisin ja eksyttääksensä vastustajansa väärille jäljille hän valitsi ihan uuden tien ja hyökkäsi äkkiarvaamatta Flanderissa rikkaan Aalstin kaupungin kimppuun.
Asukkaat yllätettyinä kokivat tosin puolustaa lujasti linnoitettua kaupunkiansa, mutta porvarien voimat eivät kestäneet sotataitoisen, saaliinhimoisen sotajoukon kiivasta hyökkäystä.
Valloitettu kaupunki oli kuninkaan oma. Sellaista panttia kapinalliset tarvitsivat ja sen saatuaan he väkivallalla ottivat korvauksen maksamatta jääneestä palkastaan. Kaikki, jotka yrittivät tekemään vastarintaa, tapettiin miekalla; kaiken porvarien omaisuuden otti sotamies itselleen kuuluvana palkkana. Holveissa suuren tornin Belfriedin alla, jossa kellonsoitolla asukkaat vaaran uhatessa kutsuttiin kokoon, oli runsaasti vaatetta uusia jakkuja varten. Kultaa ja hopeaa ei puuttunut raatihuoneen rahastossa, kauppiasten kassoissa eikä porvarien arkuissa. Kaikki hopeiset talouskapineet, naisten kultaiset koristeet, lasten syntymäpäivälahjatkin joutuivat vallottajain käsiin ja sataseitsemänkymmentä rikasta seurakuntaa Aalstin ympäristöllä pakotettiin pitämään huolta siitä, että kapinalliset saivat muonavaroja.
Navarrete ei estänyt ryöstämistä. Mitä sotamies hyökkäyksen aikana otti, se oli hänen mielipiteensä mukaan ansaittua saalista. Aalstin valloitus hänen mielestään oli täysin oikeutetun itsepuolustuksen teko ja rykmentit ajattelivat niinkuin hänkin ja olivat electoonsa tyytyväiset.
Kapinoitsijat hakivat ja löysivät asunnon porvarien taloissa, nukkuivat heidän sängyissään, söivät heidän astioistaan ja joivat heidän viinikellarinsa tyhjiksi. Kolme päivää sai ryöstäminen kestää. Viidentenä päivänä oli palvelus ja majotuslaitos järjestetty ja porvarit saivat taas kokoontua raatihuoneeseen, järjestää kauppansa ja ammattinsa harjottamisen sekä toimia ja askaroida vanhastaan totutun tapansa mukaan. Säilyneeseen omaisuuteen ei saanut enää kajota; ryöstäminen ei enää maksanut vaivaa. Electolla oli oikeus valita itselleen asunto missä hän tahtoi ja Aalstissa ei puuttunut kauniita rakennuksia. Ulrikki oli tosin ensiksi halunnut asettua asumaan Hiérgesin vapaaherran palatsissa, mutta hän luopui siitä ja valitsi pienen kauniin talon torin varrella asunnoksi itselleen ja äidilleen, koska se talo muistutti hänen isänsä pajarakennusta. Kulmahuoneen, jonka ikkunat olivat Belfriediin ja komeaan raatihuoneeseen päin, antoi Ulrikki sisustaa äidilleen ja kaupungin puutarhurit saivat käskyn jättää hänelle kauneimmat ruukkukasvinsa. Tuo kukilla kaunistettu huone, jota laululinnut elähyttivät, oli pian paljo hauskempi ja komeampi kuin se koti, josta hän oli uneksinut. Hankittiin myöskin pieni valkonen koira, ihan samallainen kuin Florettella oli ollut pajarakennuksessa ja kun iltasilla lämmin kesäilma tuli sisään avoimista ikkunoista ja Ulrikki äitinsä kanssa vaipui muistelmiin entisiltä ajoilta tai suunnitteli tulevaisuuden hankkeita, niin hänestä tuntui kuin uusi kevät olisi tulvinut hänen sieluansa täyttämään. Kaupungin asukasten surkea tila ei häntä yhtään koskenut. He olivat tappiolle jäänyt puolue sodan vakavassa pelissä, he olivat vihollisia — kapinallisia. Oman käskyvaltansa alaisissa hän näki pelkkiä iloisia naamoja; hän käytti valtaa, he tottelivat.
Zorillo häntä vihasi, sen hän näki tämän silmistä, mutta Ulrikki oli nimittänyt hänet kapteeniksi ja mies teki tehtävänsä majotusmestarina mallikelpoisesti. Florette tahtoi hänelle ilmottaa että electo oli hänen poikansa, mutta Ulrikki pyysi hänen säästämään se tieto kunnes hänen valtansa oli juurtunut lujemmaksi ja kuinkapa Florette taisi armaaltansa kieltää mitään? Äiti oli ollut huolestunut, syvästi murheissaan, mutta se oli pian haihtunut ja nyt hän taas voi olla iloinen Ulrikin seurassa ja unhottaa murheet ja sydämensä surut.