Ulrikki oli usein melkoisen kauvan poissa, kauvemmin kuin velvollisuus vaatikaan. Mitähän mahtoi poika puuhata? Mahtoiko hän käydä jonkun rakastajattaren luona? Miksipä ei? Äiti vaan oli ihmeissään, ettei kaukaa ja läheltä kulkenut kauniita naisia hänen komean poikansa luo.
Niin, olihan electo löytänyt entisen rakastajattaren: taiteen, jonka hän tyytymätönnä oli hyljännyt. Hän oli saanut kuulla, että eräs maalari oli kaatunut kaupunkia puolustettaessa. Ulrikki oli nyt lähtenyt vainajan asuntoon nähdäksensä hänen maalaamiansa teoksia, mutta mimmoisessa tilassa olikaan taiteilijan asunto! Akkunat ja talouskapineet oli rikottu pirstaleiksi, murtamalla avatut kaappien ovet roikkuivat väännetyillä saranoillaan huoneen lattialle päin; leski oli lasten kanssa atelieerissä olkipahnoilla.
Tämä liikutti hänen sydäntänsä ja tuolle onnettomalle naiselle hän antoi apua runsaalla kädellä. Seinillä oli muutamia pyhimysten kuvia, jotka espanjalaiset olivat säästäneet hävittämättä; myöskin maalausteline, maalit ja siveltimet olivat säilyneet koskematta.
Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, jonka toimeenpanoon hän heti ryhtyi. Hänen piti maalata uusi sotalippu! Kuinka kiivaasti hänen sydämensä sykkikään, kun hän taas seisoi maalaustelineen edessä!
Kerettiläisiä hän piti pakanoina. Espanjalaiset taistelivat etupäässä niitä vastaan uskon puolustukseksi. Sentähden hän nyt maalasi lipun toiselle sivulle ristiinnaulitun Vapahtajan ja toiselle sivulle pyhän neitsyen kuvan. Taiteilijan leski oli mallina madonnaa maalatessa ja nuori sotilas Kristuksen kuvaa maalatessa.
Hänen luovaa kättänsä ei nyt ollut hillitsemässä mitkään arvelut eikä pelko arvostelijain moitteista, sillä nyt oli valta hänen käsissään ja mitä hän sai syntymään, sen täytyi kelvata.
Costan pään, jommoiseksi hän sen oli maalannut Tizianin luona, hän asetti Vapahtajan vähän koukistetulle vartalolle ja neitsyt Maria sai Sibyllan kasvot, uhmaten Madridilaisia ankaroita taiteen tuomareita, hänen omaksi ilokseen ja äidin kunniaksi. Hän kuvasi äitinsä nuoremmaksi, muutti hänen valkoset hiuksensa kiiltäviksi kullan keltaisiksi ja eräänä päivänä hän pyysi Floraa pysymään liikkumattomana ja miettimään jotakin oikein vakavaa; hän tahtoi piirtää äitinsä kuvan.
Silloin äiti iloisesti istahti asentoon ja sanoi:
"Riennä nyt, sillä vakavannäköisenä en voi kauvan pysyä."
Muutaman päivän kuluttua olivat molemmat maalaukset valmiit; ne olivat koko lailla hyvin onnistuneet ja häntä ilahutti, että hän vielä pitkän väliajan kuluttuakin kykeni jotakin aikaansaamaan. Äiti oli ylen ihastunut pojan mestariteoksesta ja varsinkin hänen tarkasta muististaan. Nuorena vaimona hän sanoi olleensa ihan sen näköinen ja ihmeellistä oli miten hyvin Ulrikki oli osannut saada tarkoin saman värin mikä hänen hiuksillaan silloin oli; mutta hän pelkäsi kuitenkin, että olisi Jumalan pilkkaamista kun maalasi neitsyt Marian kasvot hänen muotoisiksi. Eihän hän ollut sen parempi kuin törkeästi syntinen vaimo. Hän iloitsi että tämä työ oli lopussa, sillä taas rupesi häntä vaivaamaan levottomuus ja aamupäivät hänestä tuntuivat niin ikäviltä. Pasqvale ei ollut kertaakaan — se häneen kipeästi koski — edes katsonut hänen puoleensa ja hän alkoi ikävöidä seurustelua miesten kanssa, johon hän oli tottunut. Mutta hän ei valittanut, vaan näytti Ulrikille aina samaa iloista naamaa, kunnes tämä eräänä päivänä ilmoitti, että hän joksikin ajaksi lähtisi matkalle jättäen äidin yksin.