Jo useita kertoja oli hän pikkukahakoissa ajanut pakoon porvareista ja talonpojista kokoon haalituita joukkoja, jotka olivat lähteneet taisteluun kapinoivaa sotajoukkoa vastaan; nyt eversti Romero kutsui häntä taistelemaan suurta isänmaanystäväin sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoutunut Löwenin ja Tirlemontin välisille seuduille jalosukuisen Floyonin herran johdolla. Sanottiin siinä sotajoukossa olevan pelkkiä ylioppilaita ja muita niskoittelevia kirkujia, ja niin asianlaita tosiaan olikin; mutta sellaiset "kapinoitsijat" olivat kukoistavin osa sorretun kansan nuorisosta, jalomielisiä henkilöitä, joiden mielestä oli sietämätöntä nähdä isänmaa kapinoitsevain vallattomain sotalaumojen sorron alaisena.
Ulrikki lähti äitinsä luota ilman mitään levottomuutta. Hän oli varmasti vakuutettu palajavansa kotiin voittajana, mutta tuo herkkätunteinen nainen oli itkuun pakahtumaisillaan pojaltansa jäähyväisiä ottaessaan.
Electo lähti sotaan johtaen oivallista joukkoa. Kapinallisen sotajoukon pääosasto, jossa oli kapteeni ja majotusmestari Zorillo, seisattui paikoilleen pitääksensä porvareita kurissa.
Kahdeksaskolmatta luku.
Melkoisen suurilukuinen, mutta hätäpikaa kokoonhaalittu joukko isänmaansa puolustajia joutui perin pohjin tappiolle taistelussa Tisnacqin luona, vaikka heitä vastassa oli vaan vähäinen joukko tottuneita espanjalaisia.
Ulrikki oli toimeliaasti auttanut pikaisen voiton saamiseen ja häntä tervehtivät vertaisenansa hänen entinen everstinsä, urhoollinen Romero, uljas ratsuväen päällikkö Mendoza ja monet muut arvossa pidetyt upseerit. Kun nämä herrat itse olivat yhtyneet kapinaan, niin electo oli heidän veikkonsa ja he eivät jättäneet tinkaamatta häntä osalliseksi siihen yritykseen, joka heillä oli mielessä tehdä Antwerpeniä vastaan.
Hän oli suurella rohkeudella mennyt tuleen ja missä hän näyttäytyi, siellä hänen väkensä ojensi hänelle kättä luvaten kuuliaisuutta ja uskollisuutta kuolemaan asti.
Ulrikki kulki ikäänkuin myötätuulen kannattamana. Ei yksikään ruhtinas voinut tuntea kasvavan valtansa suloisuutta makeammin kuin hän. Illalla tappelun jälkeen syötiin oivallinen juhla-ateria, jolloin häneen liittyivät Romero, Vargas, Mendoza ja Tassis. Seuraavana aamuna hänen luoksensa tuotiin ne sota-vangit, jotka olivat joutuneet hänen väkensä käsiin.
Vangiksi joutuneet ylioppilaat, porvarien pojat ja talonpojat oli hän jättänyt luutnanttinsa kuulusteltaviksi; mutta vankien joukossa oli myöskin kolme jalosukuista herraa, joilta voitiin vaatia suuret lunnaat. Molemmat vanhat herrat olivat jo suostuneet maksamaan mitä hän vaati ja heidät olivat vahtimiehet jo vieneet pois, kolmas pitkä ritarin haarniskapukuun puettu mies jäi hänen luokseen viimeksi.
Tämän kanssa oli Ulrikki mieskohtaisesti ollut käsikähmässä, sillä vangittu oli ratsastanut suoraan häntä vastaan tehden ankaran hyökkäyksen täydellä voimalla; eikä taistelu olisi päättynyt electon voitoksi, ellei kiväärin laukaus olisi vastustajan hevosta tappanut hänen altansa.