Ennestään tuttavat äänet herättivät hänessä lempeitä lapsuuden muistelmia ja hillitsivät hänen kuohuksissaan olevaa mieltään. Kreivi Filip oli oikeassa. Aatami oli vanhus ja hänellä oli oikeus pojaltaan vaatia kunnioitusta. Mitä tämä ei voinut kärsiä muilta, täytyi hänen isältään suvaita. Tunsipa hän taas onneksi olla niin lähellä tuota niin rakasta, kauvan kaivattua vanhusta ja mikä hänen erotti isä-ukosta, se varmaankin pian raukeaisi tyhjäksi jahka he toinen toistaan katselisivat silmästä silmään.
Olipa ihme, miten isä vielä oli aika mestari. Teräshaarniska, jota keskellä koristi Medusanpää, soveltui paremmin kuin mikään muu hänen ruumiinsa suojaksi. Täällä isä ei tehnyt työtä yksin niinkuin Hirsipuunmäellä, sillä Ulrikki kuuli useamman kuin yhden moukarin takovan rautaa työpajassa.
Ennenkun hän kosketti portin kolkuttimeen, vilkasi hän sisälle avonaisesta akkunasta.
Siellä seisoi pitkä naishenkilö pulpetin ääressä.
Nainen oli kääntynyt selin häneen ja hän näki vaan niskapuolen päästä, pitkät mustat palmikot, yksinkertaisen ruskean leningin, joka vaatimattomasti oli reunustettu sametilla sekä pitsit kaulan ympärillä leikkauksen reunassa. Kauppiaan pukuun puettu vanhanpuolinen mies juuri tällä kertaa ojensi kättä jäähyväisiksi ja Ulrikki kuuli hänen lausuvan:
"Nyt olette taas kerran ostanut rautaa halvalla hinnalla, neiti Ruth, liiankin halvalla hinnalla."
"Ei muuta kuin kohtuullisuuden mukaan", vastasi tämä tyynesti. "Te saatte hyvän voiton ja me voimme myöskin tulla toimeen. Minä odotan, että saamme raudan ylihuomenna."
"Se tuodaan aamupäivällä. Te olette mestarille oikein aarteen arvoinen, arvoisa neiti. Jos poikani vielä olisi elossa, niin kyllä tiedän ketä hän vaimoksensa pyytäisi. Vilhelm Ykens on minulle valittanut tuskaansa; hän on taitava kultaseppä. Miksi ette sille poikaparalle anna mitään toiveita? Ajatelkaa! Te olette kahdennellakymmenennellä vuodellanne ja jokaisen kuluvan vuoden ajalla käy aina vaikeammaksi antaa myöntävä vastaus."
"Ei se minua miellytä enempää kuin isän luokse jääminen", vastasi tyttö iloisesti. "Tiedättehän, ettei hän tule toimeen ilman minua, enkä minä ilman häntä. Vilhelmiä vastaan minulla ei ole mitään sanomista, mutta minusta näyttää varsin helpolta tulla toimeen ilman häntäkin. No hyvästi nyt vaan, isä Keulitz."
Ulrikki vetäysi pois ikkunan luota, kunnes kauppias oli poikennut syrjäkadulle näkymättömiin; sitte hän taas katseli kapeaan huoneeseen. Ruth istui nyt pulpetin ääressä, mutta hän ei tarkastellut avonaista tilikirjaa, vaan katseli haaveilevan näköisenä tyhjään avaruuteen, ja electo näki nyt hänen kauniit, ylevän tyynet kasvonpiirteensä, eikä häntä häirinnyt, sillä hän ei kyllästynyt tyttöä katsellessaan ja vertaillessaan häntä siihen kuvaan, joka oli hänen muistossaan ja katoamattomasti oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa.