Ei koskaan eikä missään, jollei mahdollisesti Italiassa, hän ollut nähnyt kauniimpia naisen kasvoja. Kreivi Filip oli oikeassa; Ruthin olennossa oli jotakin ruhtinaallista. Se oli hänen unelmoitu vaimonsa, sellainen ylhäinen nainen, jota electo oli ikävöinyt, jakaaksensa hänen kanssaan mahtavuutensa ja suuruutensa. Ja olihan hän kerran jo tuota tyttöä pitänyt sylissään! Tuntui hänestä kuin se olisi ollut eilen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä lujemmin. — Kun neito nyt nousi seisoalle ja miettiväisenä lähestyi ikkunaa, ei electo enää kyennyt itseään hillitsemään, vaan huudahti hiljaa:
"Ruth, Ruth! Etkö tunne minua, tyttö? Minähän olen — Ulrikki!"
Ruth säpsähti hämmästyksestä ja ojensi kätensä torjuvasti, mutta vaan silmänräpäykseksi. Sitte hän riemuiten huudahti hänen nimeänsä ja koki taas rauhoittua ja kun Ulrikki riensi sisään kamariin, huudahti tyttö taas: "Ulrikki" ja vieläkin kerran "Ulrikki", ja tuskin jaksaen hillitä itseänsä salli tyttö Ulrikin painaa itsensä hänen sydäntänsä vastaan.
Ruth oli joka päivä odotellut häntä palavalla ikävällä ja kuitenkin hiljaisella kauhistuksella; sillä olihan Ulrikki hurja electo, kapinallisten päällikkö, veri-vihollinen sille oivalliselle kansalle, jota hän rakasti. — Mutta kaikki tämä jäi unhotuksiin kun hän Ulrikin sai nähdä ja hän tunsi vaan ilon siitä, että Ulrikki oli tullut takaisin, hän, jota Ruth ei ollut koskaan unhottanut, sekä riemun kun näki ja tunsi Ulrikin häntä rakastavan.
Ja myöskin Ulrikin sydän oli täynnä intohimoista ihastusta. Hän tavotteli helliä sanoja ja painoi Ruthin pään rintaansa vastaan ja nyt hän nosti sen jälleen pystyyn painaaksensa suunsa hänen puhtaita huuliansa vastaan. Silloin hurmaus haihtui — ja ennenkun Ulrikki oli voinut sitä estää, oli Ruth tempautunut irti hänen syleilystään ja sanoi ankarasti:
"Ei sillä tavoin — sinun ja meidän välillämme on paljo pahaa."
"Ei suinkaan!" huudahti Ulrikki tulisesti. "Etkö sinä ole minua lähellä? Sinun ja minun sydämeni kuuluvat yhteen, tuon tapauksen jälkeen lumikinoksessa. Ja jos isäni on siitä minulle vihainen, että minä palvelen toisia herroja kuin hän, niin sinun, juuri sinun tulee sovittaa meidät keskenämme. Minua ei mikään enää pidätä Aalstissa."
"Kapinallistenko luona?" kysyi Ruth surullisena. "Ulrikki, Ulrikki, voi toki, että sinä palajat luoksemme tällä tavoin!"
Silloin Ulrikki taas tarttui hänen käteensä ja kun Ruth veti sen takaisin, niin hän vaan mahtavasti hymyili ja lausui asiastansa varman miehen täydellä luottamuksella:
"Jätä jo tuo hassu ujostelu, Huomenna sinä jo omasta tahdostasi, ojennat et vain toista, vaan molemmatkin kätesi. En minä ole niin huono kuin luulette. Sota-onni on minut viskannut espanjalaisten lippujen joukkoon ja sotamies sanoo: kenen leipää mä haukkaan, sen virttäkin laulan. Mitä te tahdotte? Minä olen kunnialla kohonnut koko pitkälle; sen pitäisi teille olla kylliksi!"