"Rehellisessä sodassa", vastasi hän ylpeästi ja lähestyi asettaaksensa omin käsin koristeen Ruthin kaulaan; mutta Ruth sysäsi hänet pois luotaan, tempasi kaulakoristeen hänen kädestään, viskasi sen lattialle ja tiuskasi harmistuneena ja loukkautuneena:
"Minä inhoan varastettua tavaraa. Pidä se mielessäsi. Sotaleirissä oleville tytöille sellaiset voivat kelvata."
Silloin loppui Ulrikin mielenmaltti ja lujasti kuin rautaisilla pihdillä hän tarttui kiinni Ruthin kumpaankin käsivarteen ja sähisi:
"Ota takaisin sanasi, ne koskevat minun äitiäni."
Mutta Ruth ei kuullut eikä nähnyt mitään, vaan mielenliikutuksesta ankarasti kiukuissaan hän tunsi kärsivänsä väkivaltaista kohtelua ja turhaan hän taisteli sitä vastustamatonta voimaa vastaan, joka häntä piteli kiinni. Sillävälin oli ovi avattu selki selälleen, mutta sitä ei ollut Ruth eikä Ulrikki huomannut ennenkuin karkea miehen ääni äreästi toruen huusi:
"Takaisin sinä konna! Tule tänne Ruth! Kas tuolla tavalla tuo murhaaja roisto palajaa takaisin omaistensa luo! Ulos, ulos! Sinä taloni häpäisijä!"
Aatami oli huudahtanut nämä sanat, ja nyt hän tempasi suuren vasaran esiliinansa alta.
Ulrikki katsoa tuijotti ällistyneenä häntä kasvoihin. Siinä seisoi hänen isänsä vahvana kuin puu, isona kuin jättiläinen, aivan kuin kolmetoista vuotta takaperin. Hänen päänsä oli vähän eteenpäin kumarruksissa, parta oli vähän pitempi ja valkoisempi, silmäkulmat vähän tuuheampina, katse synkeämpänä, mutta muutoin hän oli aivan entisensä näköinen.
Pojan silmät olivat kuin lumottuina kiintyneet isään. Näytti siltä kuin onneton kohtalo olisi hänet houkutellut satimeen.
Hän ei voinut muuta sanoa kuin "isä" ja vielä kerran "isä", ja seppä ei vastaukseksi löytänyt muuta sanaa kuin äreästi lausuttu "ulos!"