Menneet päivät olivat hänestä katkerat. Varsinkin häntä kiusasi pahasti hänen itseänsä vastaan tekemä moite, että hänen äkkiä leimahtanut suuttumuksensa oli saanut isänkin julmistumisen puhkeamaan poikaa vastaan.
Hän oli oppinut vihaamaan espanjalaisia yhtä katkerasti kuin mestarikin; hän tiesi Ulrikin kulkevan rikoksellisia jumalattomia teitä; ja kumminkin hän Ulrikkia rakasti ja tämän kuva pysyi lapsuudesta alkaen tähän hetkeen asti hänen sydämensä pyhimmässä, sopukassa karkoittamatta paikoillaan. Ulrikki oli hänelle kaikki kaikessa, oli hänelle salliman määräämä mies, jolle hän kuului niinkuin silmä kuuluu kasvoihin, sydän rintaan.
Ruth luotti Ulrikin rakkauteen, ja kun hän koki tuomita ja poistaa muistostaan hänet, niin tuntui tytön mielestä kuin hän samalla olisi tuominnut ja poistanut parhaan osan omasta olennostaan.
Tuhannet äänet lausuivat hänelle, että hän eli Ulrikissa samoin Ulrikkikin hänessä, ja että Ulrikin olento ilman häntä ei voinut olla muuta kuin hyödytön ja puolinainen. Tyttö ei kysynyt aikaa eikä tapaa, mutta että hänen piti tulla Ulrikin omaksi, sitä hän odotti yhtä varmasti kuin päivänvaloa aamunkoitteessa, niinkuin kevättä talven jälkeen. Hänestä ei näyttänyt mikään niin järkähtämättömältä kuin tämä usko; Ulrikki oli hänen lempivän sielunsa itsetietoisuus, ja jos olisi toteutunut mikä kumminkin oli tuleva, silloin tulisi samalla kuin Ruth itsekin, hänen hyvää tarkottava tahtonsa Ulrikinkin omaksi tahdoksi ja poika ei enää voisi sulkea sydäntään isältänsä eikä isä pojaltansa.
Lapsen väsymätön mielikuvitus oli pysynyt neitosessakin. Joka joutohetkenä hän oli ajatellut kadotettua leikkitoveriansa, joka päivä hän oli isän kanssa tästä puhellut ja kysellyt halusiko isä nähdä hänen jälleen kiitettynä taidemaalarina, voimakkaana seppänä vai kapteeninako komeassa laivassa.
Komealta, voimakkaalta, erinomaiselta oli Ulrikki aina näyttänyt hänen mielestään. Nyt hän oli jälleen löytänyt hänet säälimättömänä ja turmion tiellä, mutta sellaisenakin hän oli verraton mies ja olkoonpa hänessä mikä moitteen tahra hyvänsä, mutta huono ja halpamielinen hän varmaankaan ei ollut!
Samoin kuin Ruth lapsuudessaan oli mielikuvituksessaan muuttanut Ulrikin komeaksi satujen sankariksi, niin hän nyt riisui tältä kaiken loiston ja näki hänen nöyränä palajavan isänsä luo yksinkertaisessa porvarillisessa puvussa ja sitte seisovan hänen vieressään ahjon ääressä. Ruth unelmoi olevansa Ulrikin sivulla; hänen edessään oli pöytä, johon hän valmisti ruokaa Ulrikille ja pesuvettä, jota hän toi, kun Ulrikki tuli työstä. Hän oli kuulevinaan miten koko talo kaikui Ulrikin moukarin jykevistä iskuista ja haaveili miten tämä laski kiharaisen päänsä hänen syliinsä sanoen löytäneensä hänen luonaan rakkautta ja rauhaa.
Linnasta alkava ampuminen teki lopun porvarien työstä.
Vihollisuudet olivat alkaneet.
Aamulla, marraskuun neljäntenä päivänä marssi sakean sumun suojassa espanjalaisia kavaltajia kaupunkiin Romeron, Vargasin ja Valdez'in johdolla. Porvarit, niiden joukossa myöskin Aatami, kuulivat sen sanoman kauhistuksella, samalla raivostuen, mutta kapinallinen joukko ei ollut vielä tullut Aalstista.