"Hän pidättää heitä", oli Ruth sanonut edellisenä päivänä. "Antwerpen, meidän kotimme, on hänelle pyhä."
Kanuunat jyskivät, pitkät kenttätykit räiskyivät, musketit ja hakapyssyt paukkuivat ja tähän huumaavaan meteliin sekaantui hälytyskellojen kauhua ilmaiseva helinä sekä taisteluun rientävien sotilasten ja porvarien hurjat huudot.
Jokainen käsi tarttui aseihin; jokainen kauppapuoti suljettiin, kaikkien sydämet melkein lamautuivat levottomuudesta taikka sykkivät entistä kiivaammin raivosta ja kiukusta. Ruth pysyi tyynenä. Hän pidätti mestaria kotona ja lausui yhä uudelleen entiset sanansa: "Aalstista he eivät tule; kyllä hän heidät pidättää."
Silloin nuorin oppipojista, jonka vanhemmat asuivat Schelden rannalla, läähättäen ja tukka pörröisenä juoksi sisälle työpajaan ja huusi:
"Aalstin sotajoukko on täällä. He ovat tänne tulleet turve-venheillä ja soutulaivalla. Heillä on vehreitä oksia kypäreissään ja heidän etupäässä kulkee electo lippua kantaen. Minä näin heidät — hirvittäviä — kauheita — rautaan puettuja päästä jalkoihin asti."
Enempää hän ei sanonut, sillä mestari keskeytti hänen puheensa kamalalla kirouksella, sieppasi suuren moukarinsa ja syöksi ulos.
Ruth hoiperteli takaisin työpajaan.
Aatami oli rientänyt suoraa päätä vallille. Siellä oli kuusituhatta vallonia puolustamassa keskentekoista varustusta ja heidän takanaan oli suuret joukot asestettuja porvareita.
"Aalstilaiset ovat tulleet!" huudettiin miehestä mieheen.
Kirouksia, voivotuksia, järjetöntä meteliä sekaantui tykkien jyskeeseen ja kellojen soittoon.