Espana, à sangre, à carne!
Ja nyt he olivat ehtineet valloonien kimppuun, teräs iski terästä vastaan, hetkinen vaan ja kaupungin puolustajat horjuivat, hyökkääjät tunkivat heidän sekaansa, he hajaantuivat, väistyivät ja äänekkäällä hätähuudolla kääntyivät hajotetut rivit pakoon. Espanjalaisten miekat riehuivat heidän keskellään ja yleisen kauhistuksen vallitessa päällikötkin syöksivät pakoon sotamiesten perässä ja niinkuin myrskytuuli tempasi pakeneva joukko kaikki mukaansa, yksin mestarinkin.
Alkoi verilöyly, jolla ei ollut vertaistaan. Aatami näki hurjistuneen joukon syöksevän sisälle taloihin ja hänen mieleensä johtui Ruth, ja melkein mieletönnä hän kiiruhti takaisin pajaan. Siellä hän kotona oleville kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte hän varusti itsensä ja kisällinsä omatekoisilla aseilla ja riensi ulos taistelemaan.
Tuntikausia kului ja meteliä, ampumista ja kellonsoittoa jatkui; savu ja tulipalon käry tunki sisälle ovista ja akkunoista.
Tuli ehtoo ja mailman rikkain, kukoistavin kauppakaupunki oli muuttunut paikottain tuhkaläjäksi, paikottain raunioiksi ja kaikkialla tyhjilleen ryöstetyksi aarre-aitaksi.
Työpajasta kuultiin kerran rosvojoukkueen riehuvan ja meluavan sepän pajan edustalla, mutta se marssi tiehensä eikä koko päivän kuluessa tullut kukaan enää hiljaiselle kadulle, jonka varrella asui pelkkiä metallityöntekijöitä.
Ruth ja vanha Rahel olivat jääneet kotiin uljaan pää-kisällin suojaan. Mestari oli käskenyt heidän paeta kellariin jos he kuulisivat melua oven edustalla. Ruthilla oli luonaan väkipuukko ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sitä viimeisessä hätätilassa omaa rintaansa vastaan. Mitäpä arvoa hänen elämällään enää oli kun Ulrikki oli poissa?
Vanha Rahel, joka jo oli kahdeksankymmenvuotias mummo, kulki koukkuselkäisenä ja levottomana edestakaisin isossa huoneessa. Kun hänen silmänsä sattui tyttöön, huokasi hän syvään ja huudahti säälivästi: "Olrikki, meidänkö Olrikkimme?" Samalla kohautti hän olkapäitään ja katsoi ylöspäin. Hän ei enää muistanut, mitä oli tapahtunut moniaita tuntia sitte, mutta tarkkaan hän muisti kaikki kauvan aikaa sitte sattuneet tapaukset. Talon palvelustyttö, joka oli Antwerpenissä syntynyt, oli taistelun alkaessa juossut kotiinsa, vanhempiensa luo.
Iltapuolella akkunaruutuja yhä harvemmin tärisytti laukausten pauke; kauhistuttava melu kaduilla vähentyi, mutta huoneet tulivat yhä enemmän täyteen tukahuttavaa savua.
Tuli yö ja sytytettiin valkeita. Joka kerran kuin jälleen melua kuului, kauhistuivat naiset ja Ruthia vaivasi enemmän kuin mikään muu, levottomuus Aatamin tähden. Silloin ovi avautui ja mestarin karhea ääni huusi jo porstuassa: "Minä täällä olen, älkää peljästykö, minä täällä olen!"