Hans Eitelfritz oli tullut tapaamaan Ulrikin isää. Hänellä oli sylissä koira Lelaps, joka vuoti verta kaulaan sattuneen luodin haavasta ja ryömi vavisten isäntänsä luo.
Kun vänrikki näki Ruthin, kumarsi hän kohteliaasti ja sanoi:
"Armahtakaa kaunis neiti tätä elukka-raukkaa ja peskää hiukan sen haavaa viinillä. Tämä koira sen kyllä ansaitsee ja minä voisin teille kertoa monta juttua koirastani! Se on kotoisin kaukaisesta Intiasta, missä villi merirosvo — mutta siitä saatte kuulla toiste. Kiitoksia, neiti, kiitoksia! Mitä teidän poikaanne tulee, mestari, niin hänestä on ikuinen vahinko. Oivallinen mies hän oli ja me olemme olleet kuin veljekset. Suojeluskirjeen teille ja mestari Moorille jätti hän itse minuun käsiini ja kun taistelu alkoi, niin minä omin käsin kiinnitin ne ovien päälle. Miekankantajani oli saanut käsiinsä liisteriä ja olkoon kirjotus nyt siinä kunnioitettavana muistomerkkinä maailman loppuun asti! Navarrete oli uskollinen ihminen, joka aina ajatteli omaisiansa! Kas se tekee hyvää Lelapsille! Katsokaas! Nyt se nuoleskelee teidän käsiänne ja se merkitsee sitä paljon kuin: 'kiitoksia!'"
Sillaikaa kuin Ruth pesi haavotettua koiraa ja sotilas puheli
Ulrikista, oli tytön silmä kyyneltyneenä sattunut isän silmään.
Vänrikki jutteli edelleen:
"Sanotaan, että hän oli iskenyt maahan yksikolmatta valloonia ennenkun hän kaatui!"
"Eipä niinkään", keskeytti Aatami hänen puheensa. "Minä näin hänen kaatuvan. Luoti kaatoi hänet ennen kuin hän ehti nostaakaan syntistä miekkaansa."
"Vai niin — mutta rintavallilla se kumminkin tapahtui."
"Toiset ryntäsivät hänen päällitsensä."
"Ja siellä hän vieläkin makaa; ei kukaan ole vielä pitänyt lukua kuolleista ja haavotetuista."