Silloin tyttöä pöyristytti; hän pani koiran Rahelin syliin ja huudahti:
"Entäpä jos Ulrikki vielä elää! Kenties hän ei haavoittunutkaan kuolettavasti — ehkä —"
"Niin kyllä, neiti, kaikki on mahdollista", keskeytti soturi hänen puheensa. "Voisinpa teille kertoa tapahtumia — oli mulla esim. maamies, jonka iski maahan maurilainen pasha, kun olimme Afrikassa. — Mutta se on hullutusta! Vakavasti puhuen on mahdollista — Malttakaapa — Puolenyön aikaan minä joukkoineni olen vahdissa vallin luona, silloin minä koetan —"
"Me haemme hänet!" huudahti Ruth ja tarttui mestarin käsivarteen.
"Niin, minä", vastasi mestari. "Sinä jäät tänne."
"En, isä, minä tulen kanssasi."
Silloin soturikin ravisti päätänsä ja virkkoi:
"Neiti, neiti, Te ette tiedä, mikä tämä päivä on. Kiittäkää taivaallista isää siitä, että teille ei ole käynyt pahemmin. Julma leijona on päässyt veren makuun. Te olette kaunis lapsi, ja jos he tänäpäivänä —"
"Olkoonpa niinkin!" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Minä tiedän mitä minä pyydän. Sinä otat isä minut mukaasi! Sen teet jos minua rakkaana pidät! Jos kukaan hänet löytää, niin minä löydän. Kuulkaa herra, herra! Te näytätte ystävälliseltä ja hyväsydämiseltä! Teidän vuoronne on olla vahdissa. Antakaa meille saattomiehiä; sallikaa minun etsiä Ulrikki. Kyllä minä hänen löydän, minä tiedän sen, minun täytyy häntä etsiä, minun täytyy!"
Tytön posket hehkuivat, sillä hän oli näkevinänsä leikkitoverinsa, armaansa, selvästi silmiensä edessä, ja luuli huomaavansa, että tämä hengitti, että hän avasi silmänsä ja että tytön oma nimi liikkui Ulrikin kylmillä huulilla.