"Olen, suuri ja pieni hauta pyövelin puustellin takana ovat minun omaisuuttani."
"Niin, on tosiaankin tukalaa, hyvin tukalaa, kun täytyy ne jättää", vastasi seppä, painaen alas päänsä. "Kaikki tämä on teille tullut siitä syystä, että olette osottanut hyvyyttä minun poikaani kohtaan. Huonon palkan olette meiltä saanut."
"Palkanko?" vastasi Costa ja heikko hymy liikkui hänen huulillaan. "En minä mitään palkkaa odota, en teiltä enkä kohtalolta. Näettekös, mestari Aatami, minä kuulun onnettomaan seurakuntaan, joka ei ajattele saammeko teoistamme palkan täällä maan päällä vai tuollako ylhäällä. Me rakastamme sitä, mikä on hyvä; asetamme sen korkealle, ja teemme sitä sen verran kun voimamme riittävät, sentähden että se on niin kaunista. Mitä se on, jota ihmiset sanovat hyväksi? Ainoastaan se, joka säilyttää sielun rauhan. Ja mikä on pahaa? Se on toista, sitä mikä täyttää sielumme rauhattomuudella. Sen minä sanon teille, mestari Aatami, että niissä ihmisissä, jotka harrastavat olla hyvät, on levollisempi ja rauhallisempi elämä, vaikka heitä ajettaisiin niinkuin metsän petoja kodistaan ja asunnoistaan ja kidutettaisiin kaikilla tavoin, kuin heidän voimakkaissa vainoojissaan, jotka tekevät vääryyttä. Se joka etsii muuta palkkaa siitä hyvästä, mitä hän tekee, kuin sitä, mikä hyvässä itsessään on, hän on — — hänellä on vielä — — häneltä ei puutu pettyneitä toivomuksia. Ette Te minua täältä karkoita, ettekä Ulrikki, vaan vanha kamala kirous, joka minun kansaani vainoo missä ikinä se etsii lepoa, se on — — se — — Minä sanon sen toisen kerran, huomenna, tämän päivän osaksi jo riittää."
Kun tohtori jäi yksin, painoi hän kätensä lujasti otsaansa vastaan ja huokasi syvään. Hänen sielunsa silmien ohi kulki hänen mennyt elämänsä ja siinä hän näki sekä hirvittäviä kärsimyksiä, että ihania iloja; vaan ei hän nähnyt hetkeäkään, jolloin hänessä olisi ollut lainauksissa tahto tehdä hyvää. Täällä yksinkertaisen kotinsa tyynessä hiljaisessa rauhassa oli hän elänyt monta onnellista vuotta ja nyt hänen taas oli pakko tarttua matkasauvaan kulkeakseen ilman muuta päämaalia kuin epämääräinen loppu pitkän raivaamattoman tien kuljettua. Hänen onnettomuuttaan teki nyt vaikeammaksi se mikä tähän saakka oli ollut hänen onnensa. Vaimon ja lapsen kuljettaminen mukanaan hädässä ja kurjuudessa, se oli vaikeata, sanomattoman vaikeata; mahtoiko hänen vaimonsa Elisabeth edes sitä kestää?
Hän kohtasi vaimonsa pienessä puutarhassa rakennuksen takana. Hän oli polvillaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja. Kun tohtori ystävällisesti tervehti vaimoansa, nousi tämä ylös ja viittasi häntä luokseen. "Istukaamme", sanoi tohtori ja meni vaimonsa edellä penkille pensasaidan ääreen, joka erotti puutarhan metsästä. Siellä hän tahtoi vaimolleen ilmottaa, että nyt oli taas kysymyksessä tämän seudun tomun puhdistaminen jaloista.
Portugalissa kidutuslavalla oli vaimo kadottanut puhekykynsä. Ainoastaan silloin kun hän oli mielenliikutuksen vallassa, kykeni hän epäselvästi änkyttämään joitakuita yksityisiä sanoja, mutta kuulo oli hänelle jäänyt ja hänen miehensä osasi hänen silmistään arvata hänen ajatuksensa. Suuri kärsimys oli tehnyt vaon hänen korkeaan otsaansa ja tämäkin vako selitti paljon; sillä kun hän oli hyvällä mielellä ja hänessä rauha vallitsi, niin vakoa tuskin näkyikään, mutta jos hän sai kokea jotain tuskallista tai levotonta mielenliikutusta, niin vako otsassa vetäytyi kokoon ja suureni huomattavasti. Tänä päivänä se näytti tyyten kadonneen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisesti ja sileästi ohimoilla ja hänen vähän eteenpäin kumartunut vartalonsa oli kuin nuori puu, jonka myrsky oli taivuttanut ja jolta puuttuu voimaa ja halua ojentua suoraksi.
"Kaunista!" huudahti hän puoliääneen ja ponnistamatta. Mutta hänen kirkas katseensa todisti selvästi sitä ihastusta, jota hänen sielunsa tunsi, ja hän osotti ympärillä olevaa vihannuutta ja sinistä taivasta heidän päällään.
"Ihanaa, ihanaa!" vastasi tohtori lämpimästi. "Kesäkuun päivä näkyy sinun rakkaista kasvoistasi. Olet kai oppinut täällä hyvin viihtymään?"
Elisabet nyökkäsi vilkkaasti ja painoi molemmat kätensä sydäntään vasten. Hänen kaunopuhelias katseensa samalla huomattavasti selitti kuinka hän tunsi olevansa hyvällä mielellä, kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli täällä, ja kun mies epäröiden kysyi tuntuisiko hänestä raskaalta jättää tämä seutu ja hakea toinen turvallisempi koti, niin hän katsoi mieheensä ensin kummastuneena, sitte huolestuneena ja viimein hän vilkkaasti torjuvalla liikkeellä viittasi kädellään änkyttäen: "Ei pois, ei pois!" jolloin mies rauhoittavasti vastasi:
"Ei, ei vielä, toistaiseksi voimme olla huoleti."