Vaimo tunsi miehensä, hän oli tarkkasilmäinen ja hän sai aavistuksen lähenevästä vaarasta. Hänen kasvoihinsa kuvastui levoton jännitys ja raskas huoli. Ryppy hänen otsassaan vetäysi syväksi, huulilta kuului vapiseva: "mitä? mitä?" ja silmäykset sekä liikkeet osottivat kyselemistä.
"Älä ole levoton!" pyysi mies sydämellisesti. "Ei pidä nykyhetkeä turmella senvuoksi, että tulevaisuus voisi tuoda jotakin epämiellyttävää."
Hänen tätä puhuessaan oli vaimo lähestynyt häntä ja molemmin käsin tarttunut hänen käsivarteensa. Mies tunsi vaimonsa sydämmen sykkivän kiivaasti ja nähdessään tämän kasvoissa tuskalliset liikkeet, huomasi hän miten syvällistä, voittamatonta kauhistusta tämä tunsi pelkästä ajatuksesta, että vielä kerran piti lähteä mailmalle, ajettavaksi maasta maahan, toisesta paikasta toiseen. Hänen mieleensä tuli mitä kaikkea vaimo oli kärsinyt hänen tähtensä; intohimoisella hellyydellä hän painoi vaimon vapisevat kädet omiin käsiinsä ja hänen mielestään tuntui helpolta, varsin helpolta kuolla yhdessä vaimonsa kanssa, mutta mahdottomalta, ihan mahdottomalta sysätä hänet uusiin vieraisiin oloihin ja saattaa hänet menemään tuntemattomia kohtaloita kohden. Ja hän suuteli vaimonsa silmiä, jotka hirveä levottomuus oli avannut selki selälleen ja ikäänkuin ei mikään vaara, vaan pelkkä mieletön mieliteko olisi hänet ajanut ulos mailmalle, hän huudahti: "Niin, lapseni, täällä on paras olla! Olkaamme tyytyväiset siihen mitä meillä on. Me jäämme tänne, niin, sen me teemme."
Vaimolta pääsi helpotuksen huokaus ikäänkuin tukala taakka olisi nostettu pois hänen rinnaltaan, otsa taas tasottui sileäksi ja näytti siltä kuin hänen suuret ylöspäin kohotetut silmänsä olisivat laulaneet sydämmestä tulevaa "amen'ta".
Costan sielua himmensi synkkyys ja syvä levottomuus kun hän meni takaisin ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vanha palvelijatar, joka häntä oli seurannut Portugalista, oli mennyt sisään samalla kertaa kuin hänkin ja katseli hetkisen, päätään ravistaen, hänen toimiaan. Hän oli pieni, vanhuuden koukistama juutalaisnainen, vanha akka, jolla oli nuorekkaasti välkkyvät tummat silmät, ja levottomat kädet, joita hän puhuessaan tempovilla vilkkailla liikkeillä heilutteli kasvojensa edessä.
Hän oli elänyt ja vanhentunut Portugalissa ja tultuaan pohjoisempaan kylmempään ilmanalaan oli hän saanut reumatismin. Sen vuoksi hän keväälläkin kääri päähänsä niin monta kirjavaa huivia kuin hänellä oli. Talossa hän ylläpiti melkein kiusallisen tarkkaa järjestystä ja puhtautta, osasi vähistäkin varoista valmistaa hyvää ruokaa ja osteli kaikki mitä keittiössä tarvittiin. Ja tämä ei ollut hänelle vähäinen asia, sillä vaikka hän jo oli ollut enemmän kuin yhdeksän vuotta Schwarzwaldissa, niin hän oli oppinut ainoastaan muutamia saksalaisia sanoja. Naapurit pitivät nekin portugalinkielisinä ja arvelivat, että se kieli oli kumminkin vähän saksankielen kaltaista. Hänen viittauksensa he ymmärsivät oivallisesti.
Hän oli vapaasta tahdostaan seurannut tohtorin isää, mutta ei kumminkaan voinut antaa vainajalle anteeksi, että hän oli kuljettanut hänet etelästä tähän tuimaan, ikävään maahan. Koska hän oli nykyistä isäntäänsä lapsena kantanut käsivarsillaan, niin hän kohteli tätä jotenkin ujostelematta. Hänen täytyi saada tietää kaikki mikä talossa tapahtui, sillä hän tunsi itsensä talon vanhimmaksi ja sentähden myös ymmärtävimmäksi jäseneksi ja varsin ihmeellistä oli, miten hyvin hän, monista huiveistaan huolimatta, jotka peittivät hänen korvansa, osasi kuulla, kun vaan tahtoi.
Tänään hän taas oli kuunnellut ja kun hänen isäntänsä yritteli istumaan kirjoitustuoliinsa ja terottamaan hanhensulkakynää, katseli hän ensin ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan kuuntelisi ja meni sitte lähemmäksi ja virkkoi portugalin kielellä:
"Älkää vielä alkako, Lopez, ensin pitää Teidän kuulla minua."
"Pitääkö minun?" vastasi tämä ystävällisesti.