Tuon tuostakin he kohtasivat espanjalaisia sotilaita, jotka huutaen seisauttivat heidät, mutta Hans Eitelfritz osasi taitavasti tyynnyttää heidät ja poistaa heidän uteliaisuutensa ja epäluulonsa.
Ryöstö ja murhaaminen ei vielä ollut lopussa ja Ruth sai nähdä, kuulla ja aavistaa kauhistuttavia kohtauksia, jotka vihloivat hänen sydäntänsä. Mutta hän kesti lujana kunnes he ehtivät perille vallin luo.
Täällä vänrikki löysi omat miehensä.
Hän jätti ruuan ja oluen heille, antoi heidän nostaa kaikki pois rattailta ja kehotti heitä rohkeasti käymään ravinnon kimppuun. Sitte hän otti lyhdyn ja vei Ruthin ja mestarin, joka veti tyhjiä rattaita perässään, marraskuun pimeydessä, vallin luo.
Hans Eitelfritz näytti valkeata, kaikki kolme etsivät. Ruumis oli ruumiin vieressä. Mihin Ruth laski jalkansa, sattui hänen eteensä kaatuneita sotilaita. Kauhun, pelon ja inhon vallassa oli hän menemäisillään tainnoksiin, mutta hänen sydämellinen toivonsa, hänen sielunsa viimeinen, ainoa toivomus piti häntä pystyssä, terästi hänen ruumiilliset voimansa ja teki hänen silmänsä tarkkanäköisiksi.
He olivat tunkeutuneet vallin keskikohdalle saakka ja siellä hän näki matkan päässä pitkän rotevan ruumiin maassa makaavan.
Niin, siinä oli Ulrikki!
Ja tyttö otti lyhdyn soturin kädestä, riensi kaatuneen luo, heittäysi maahan hänen viereensä ja valaisi hänen kasvojansa.
Mitä hän oli nähnyt?
Miksi hän nyt päästi suustaan niin surullisen ja tuskallisen huudahduksen?