Miehet lähestyivät häntä, mutta tyttö tiesi, että nyt oli muuta tehtävää kuin voivotella ja valittaa.
Tarkasti kuunnellen hän painoi korvansa haarniskaa vastaan ja kun hän ei kuullut mitään hengitystä, niin hän nopeasti availi ne hakaset ja lenkit, jotka pitivät rautavaruksia koossa.
Kalisten putosivat haarniskat maahan ja nyt — eipä ollutkaan erehdystä, nyt kaatuneen rinta hänen korvansa alla kohosi ja hän kuuli haavotetun miehen sydämen heikosti sykähtelevän ja hiljaisen hengityksen heikkoa huokumista.
Silloin häneltä pääsi äänekäs vaikeroiva itku, hän nosti Ulrikin päätä ja painoi sitä rintaansa vastaan.
"Kyllä kai hän on kuollut; minä aavistin sen heti!" virkkoi Hans
Eitelfritz ja Aatamikin laskeusi polvilleen maahan kaatuneen eteen.
Mutta Ruthin itku nyt muuttui hiljaiseksi onnelliseksi hymyilyksi, hänen äänensä sai omituisen kaiun kun hän mestarille huudahti: "Ulrikki hengittää, hän on hengissä! Jumala, Jumala, miten sinua kiitämme!"
Ja silloin — erehtyikö hän, oliko mahdollista? Hän kuuli tuon taipumattoman miehen vieressään itkeä nyyhkivän ja näki hänen kumartuvan Ulrikin puoleen ja kuuntelevan hänen sydämensä sykkimistä ja painavan parrakkaat huulensa ensin Ulrikin otsalle ja sitte samaa kättä vastaan, jonka hän niin tylysti oli sysännyt pois luotansa.
Hans Eitelfritz kehotti toisia kiiruhtamaan, nosti Aatamin avulla tunnottoman haavotetun rattaille ja puoli tuntia myöhemmin puolikuollut isän kodista karkotettu poika oli hyvällä vuoteella parhaassa huoneessa isänsä talossa.
Hänen sänkynsä oli yläkerroksessa; alhaalla keittiössä puuhasi vanha Rahel lieden ääressä ja keitti itse "hyvää voidettansa". Sitä tehdessään hän usein itseksensä äänekkäästi naurahteli ja mutisi "Olrik" ja sekoitellessaan ja hämmentäessään voidetta hän ei malttanut pitää vanhoja jalkojaan hiljaa, vaan näytti melkein siltä kuin hän olisi tahtonut tanssia.
Hans Eitelfritz lupasi mestarille, ettei hän kellekään puhuisi, mihin tämän poika oli joutunut ja palasi sitte miehistönsä luo.