Seuraavana aamuna Aalstilainen kapinoitsijajoukko etsi kaatunutta päällikköänsä; mutta hän oli heiltä kadoksissa ja silloin heidän keskuudessaan levisi ja vakaantui puhe, että paholainen oli vienyt Navarreten ruumiin helvettiin.
Koira Lelaps kuoli haavoistansa ja tuskinpa oli viikkoakaan kulunut kukoistavan Antwerpenin hävityksestä, niin vänrikin rykmentti muutettiin Gentiin. Alla päin tuli Hans Eitelfritz sepän pajaan sanomaan jäähyväiset. Hän oli myönyt kallisarvoisen ryöstösaaliinsa ja samoin kuin niin monet muutkin rosvoojat oli hänkin ryöstetyt rikkautensa hävittänyt pelissä. Antwerpenin hävityksestä oli hänellä jälellä ainoastaan hopeinen leikkikalu sisarensa lapsille Cöllnissä Spreen varrella.
Yhdesneljättä luku.
Sepän pajassa oli tuli sammuksissa; ei yksikään moukari takonut rautaa, sillä haavotettu oli ankarassa kuumeessa ja kaikki jyrinä häntä vaivasi. Sen oli Aatami itse huomannut, eikä hän ollenkaan ollut työssä, sillä häntä tarvittiin poikaa hoitamassa, kun piti nostaa painavaa potilasta ja Ruthille täytyi antaa apua, että hän sai levätä, kun hänen sitkeät voimansa olivat uupumaisillaan pitkien öiden valvomisesta.
Vanhus huomasi, että tytön kädet paremmin olivat soveliaat Ulrikin hoitamiseen kuin hänen kovat kouransa ja hän salli Ruthin pitää päänsä — mutta ne hetket, jolloin Ruth lepäsi kamarissaan, olivat kuitenkin Aatamille rakkaimmat, sillä silloin hän oli yksin Ulrikin luona ja sai häiritsemättä poikansa kasvoja katsella sekä iloita jokaisesta kasvonpiirteestä, joka hänelle muistutti pojan lapsuuden aikaa ja Floraa.
Usein painoi isä partaset huulensa sairaan kuumaa otsaa tai herpoutunutta kättä vastaan ja kun lääkäri poistui arveluttava ilme kasvoissaan, laskeusi Aatami polvilleen Ulrikin sängyn viereen painaen otsansa tyynyjä vastaan ja rukoili hartaasti taivaallista isää pelastamaan hänen lapsensa, mutta sen sijaan ottamaan hänen oma vanha henkensä ja kaikki hänen omaisuutensa.
Hän luuli usein, että loppu oli käsissä ja antautui hillittömän tuskansa valtaan; sitävastoin Ruth ei kertaakaan kadottanut toivoansa, ei edes uhkaavimmilla hetkillä. Jumala ei suinkaan ollut sallinut hänen jälleen löytää Ulrikki ottaaksensa tämän pois häneltä. Kun vaara oli lopussa, niin Ruthin mielestä se jo oli pelastuksen alku. Kun Ulrikki ensi kerran tunsi Ruthin, niin tyttö jo oli näkevinänsä Ulrikin kävelevän huoneen läpi nojaten hänen olkapäähänsä. Heti kun Ulrikki kykeni pysymään pystyssä, piti Ruth häntä jo terveenä.
Tytön sydän oli niin ylen täynnä, ja kumminkin hänen ymmärryksensä pysyi valppaana ja virkeästi huolellisena, huolimatta pitkällisen ja vaikean sairaanhoidon rasituksista.
Hän ei pienintäkään seikkaa unohtanut, sillä mitä hänen oli tehtävä, sen hän huomasi jo ennenkun alkoikaan ja jokaisen yksityisen seikan niinkuin hän sen jo olisi tehnyt.
Jokaisen ruokapalan, jonka Ulrikki söi, oli Ruth omin käsin valmistanut, jokaisen juoman, minkä sairas nautti, oli Ruth itse tuonut kellarista tai kaivosta. Samalla kertaa kuin Ulrikki tunsi myöskin Ruth mikä sairasta häiritsi, mikä häntä miellytti ja mitä hän kaipasi. Kun hän akkunaverhoa levitti taikka veti kapeammalle, ei hän laskenut taikka estänyt valoa enemmän kuin Ulrikille oli mieluista; jos hän kohotti tai teki matalammaksi päänalusta, niin hän sen teki aina parahiksi ja aivan kuin kokenut lääkäri hän keveällä mutta kuitenkin vakavalla kädellä sitoi hänen haavansa. Mitä tuskaa tai mielihyvää Ulrikki silloin tunsi, sen tunsi myöskin Ruth. Vähitellen katosi kuume, taju palasi, tuskat vähenivät, Ulrikki kykeni liikkumaan ja alkoi tuntea voimistuvansa.