Alussa hän ei tiennyt missä hän oli; sitte hän tunsi Ruthin ja viimein isänsäkin.
Kuinka hiljaista, kuinka hämärää, kuinka puhdasta kaikki oli hänen ympärillään! Ihmeellinen rauha oli levinnyt hänen joka puolelleen, suloinen raukeus hiljensi hänen sydämessään jokaisen myrskyisen liikkeen. Joka kerran kun hän avasi silmänsä, kohtasi häntä hellät huolelliset silmäykset. Silloinkin kun tuskat uudelleen alkoivat vaivata, nautti hän hiljaista lohduttavaa onnea. Senkin Ruth tunsi ja piti sitä verrattomana palkkiona itselleen.
Kun Ruth tuli sisälle sairaan huoneeseen tuoden puhtaita liinavaatteita ja niistä levisi samanlaista lavendelintuoksua, josta Ruthin äitivainaja oli niin paljon pitänyt, niin Ulrikin mielestä hänen nuoruutensa aika oli tullut takaisin ja hänen mieleensä palasivat tohtorin asunto, ystävällinen viisas mies itse, rouva Elisabeth, tuuhea honkametsä hänen kotoseudullaan, lorisevat vesipurot ja mehevät niityt ja mielikuvituksissaan hän oli Ruthin kanssa kuuntelevinansa lintujen laulua, oli poimivinansa marjoja ja kukkia ja pyytävinänsä "sanaa" antamaan kauniita lahjoja. Ainoastaan isä oli nyt toisellainen kuin silloin, nyt hän oli vielä ystävällisempi, rakkaampi ja huolellisempi. Täysi-ikäinen mies oli taas tullut pojaksi ja kaikki, mitä hän ennen oli rakastanut, kasvoi nyt uudelleen rakkauden loistavassa valossa ja virkistävässä kasteessa.
Sydämellisellä kiitollisuudella hän vastaanotti Ruthin väsymättömän huolenpidon ja katsoessaan hänen uskollisiin silmiinsä, kun tytön käsi häneen kajosi, kun hänen pehmeäsointuinen matala äänensä kaikui hänen sieluunsa, silloin Ulrikki tunsi verrattoman sulouden tunteen.
Kaikki, vähimmät kuin suurimmatkin hänen sielunsa vastaanotti rakkauden käsillä. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä lämmin ikävöiminen ulottuisi kauas yli koko mailman ja pian se kohosi myös Jumalan luokse, joka täyttää kaiken ikuisella isänrakkaudellaan. Ulrikin mielestä täytyi jokaisen hänen henkäyksensä tästälähin olla rukous, kiitollisuuden rukous Hänelle, joka itse on rakkaus, se rakkaus, jonka kautta ja jossa hän eli.
Tätä rakkautta hän oli etsinyt iloitaksensa sen lahjoista: nyt häntä ilahutti rakkaudesta tehdä uhria. Hän näki miten Ruthin kauniit kasvot synkistyivät huolesta, kun häntä tuskat vaivasivat ja nyt hän miehuullisella lujalla tahdolla salasi sanomattomat tuskat peittäen ne kiitollisella hymyilyllä. Hän oli nukkuvinansa salliakseen Ruthin ja isän saada lepoa ja kun kuumeen levottomuus häntä kohtasi, oli hän hiljaa liikkumatta tyynnyttääksensä rakastavaiset hoitajansa ja palkitaksensa heidän vaivansa. Rakkaus sai hänet olemaan hyvä ja antoi hänelle voimaa kaikkeen hyvään.
Parantuminen edistyi ja kun hän sai nousta vuoteeltaan, talutti isä häntä ensin huoneen lävitse ja sitte rappusia alas pihamaalle. Hän tunsi usein hiljaisella liikutuksella miten ukko hyväili hänen kättään, joka lepäsi isän käsivarrella ja kun hän väsyneenä palasi sairashuoneeseen, istahti hän kiitollisuutta täynnä mukavaan tuoliin ja katsahti ystävällisesti kukkasiin, jotka Ruth oli kamarinsa akkunalta tuonut ja asettanut hänen viereensä pöydälle.
Hänen omaisensa nyt tiesivät hänen elämänsä vaiheet ja mitä hän oli kokenut ja kaikesta, mitä seppä vielä joku kuukausi takaperin oli pitänyt syntisenä ja anteeksi antamattomana, oli hänellä nyt sanottavana joku rauhoittava, lepyttävä sana.
Sellaisen keskustelun kuluessa virkkoi Ulrikki kerran:
"Sota! Etpä tiedä kuinka se tempaa ihmisen mukaansa; se on elämän uhkapeliä. Toisten omaisuus on yhtä vähän arvoinen kuin omakin; toiselle niin paljon vahingon tekeminen kuin mahdollista, on tunnuslause; mutta nyt — nyt on rintaani tullut rauha ja minä kammoan elämää sotatantereella. Eilen minä puhelin Ruthin kanssa hänen isästään ja hän muistutti isävainajansa lempilauselmaa, jonka jo kauvan sitte olin unohtanut. Tiedätkös isä mikä se lause oli? Ei koskaan saa toiselle tehdä mitään, joka itseämme loukkaisi. Minä en ole ollut julma enkä ole miekkaan tarttunut tappamisen halusta, mutta nyt minua vaivaa se ajatus, että olen niin monelle ihmiselle tehnyt pahaa! Voi miten meneteltiin Haarlemissa! Jos te olisitte sinne muuttaneet sen sijaan että tulitte Antwerpeniin, ja sinä isä ja Ruth — en sitä kykene ajattelemaankaan! Monen unettoman tunnin kuluessa minua kiusaavat muistot niiltä ajoilta ja täyttävät mieleni katkeralla katumuksella. Mutta jäänhän minä vielä eloon ja minusta näyttää nyt kuin olisin syntynyt uudelleen ja niinkuin tästä hetkestä alkaen hyvää tekeminen ja eläminen minulle olisi oleva sama asia. Niin, isä, kyllä olit oikeassa kun minulle olit vihoissasi —"