"Se on unohdettu ja anteeksi annettu!" keskeytti seppä hänen puheensa karhealla äänellään ja likisti lujasti hänen kättään.
Niinkuin voimakkaat lääkkeet vaikuttivat nämä sanat paranevaan Ulrikkiin ja kun vasarat pajassa jälleen alkoivat kalkutella, niin hän ei enää pitänyt toimettomasta olostaan, vaan alkoi Ruthin kanssa miettiä tulevaisuutta ja puhella vastaisista päivistä.
"Sanat: onni, kunnia, valta", virkkoi hän kerran, "ovat kaikki minut pettäneet; mutta taide! Et sinä Ruth tiedä mitä taide on! Eihän sekään kaikkea lahjoita, mutta kuitenkin paljon, sangen paljon. Mestari Moor, kas hän vasta oli opettaja! Olen jo liian vanha alkaakseni vielä kerran alusta. Jollei niin olisi —"
"Niin mitä sitte, Ulrikki?"
"Sitte ehkä koettaisin jälleen maalaustaidetta."
Tyttö koki häntä rohkaista ja kertoi isälle heidän keskustelustaan. Silloin seppä pukeutui pyhävaatteihinsa ja lähti käymään taidemaalarin luokse. Tämä oli Brysselissä, mutta häntä odotettiin pian kotiin palajavaksi.
Siitä lähtien kävi Aatami, yllänsä paras pukunsa, jota hän muutoin vastahakoisesti käytti, taiteilijaa tapaamassa joka kolmas päivä; mutta aina turhaan.
Helmikuulla paraneva potilas istui yhdessä Ruthin kanssa pelaamassa shakkia, jota Ruth oli sepältä oppinut ja itse opettanut Ulrikille. Silloin Aatami astui sisään huoneeseen ja virkkoi: "Jahka pelinne loppuu, niin tahdon puhella kanssasi, poikani."
Tyttö oli pelissä voittopuolella, mutta hän lykkäsi heti shakkinappulat kokoon ja jätti isän ja pojan keskenään kahden.
Hän tiesi varsin hyvin, mitä isällä oli pojalle sanomista, sillä edellisenä päivänä oli isä tuonut kotiin koko joukon maalaustarpeita ja käskenyt hänen panna järjestykseen pohjoiseen päin oleva päätykamari, jossa oli iso ikkuna, sekä kantaa sinne taulun kannatusteline ja maalit. Sillä välin olivat he vaan hymyilleet toisilleen, mutta jo kauan sitte olivat he ymmärtäneet toistensa ajatukset, vaikka eivät puhuneetkaan mitään.